Mauron matkustaminen sujui varsin hyvin.Koska otimme iltalaivan meillä oli koko päivä aikaa valmistautua koettelemukseen. Ensimmäinen yllätys saatiin taksin saapuessa - hysteerisesti rimpuilevan koiran nostaminen takaluukkuun on varsin hikinen homma. Olemme matkustaneen yhdessä erilaisilla julkisilla liikenne välineillä mutta autoilu on ollut harvassa.
Lähtöselvitys sujui ongelmitta ja Mauro odotti kärsivällisesti ilman minkäänlaista viuhtomista, mikä oli varsin hämmästyttävää. Olihan matkalla tuhatkunta muutakin matkailijaa.
Hytissämme oli neljä sänkyä, kaksi alhaalla ja kaksi ylhäällä. Huomatessaan yhden sängyn käyvän varsin ahtaaksi Mauro katsoi parhaaksi asettua aloilleen toiseen alavuoteeseen. Emäntä kipusi suosiolle ylös.
Kannelle on asetettu koiravessa, joka haiseva santalaatikko. Mauro kieltäytyi ehdottamasti panemasta tassujaan moiseen hökötykseen. Kävimme siellä muutamaankin otteeseen mutta ilman tulosta. Satamaan saapuessamme hänen takahampaansa kelluivat ja ulos oli kamala kiire. Sen jälkeen saimme jälleen tunkea hänet väkisin autoon. Kotiin lähtiessämme utoon nouseminen jo kävi kutakuinkin suosiolla mutta se ei ilmiselvästi ollut hänen mieleensä.
Viikko Suomessa oli varsin rauhallinen. Kävimme usein metsikössä kävelyllä. Siellä oli vähän lunta jäljellä ja ilmatkin olivat varsin suopeat. Mauro osaa olla halutessaan kiltti poika mutta toisinaan hän kyllä saisi Dalai Lamankin itkemään. Mauro nukkui isännän kanssa koko viikon. Vierashuone on pienehkö ja vuodesohva on riittävän suuri kahdelle ihmiselle mutta ei kahdelle ihmiselle ja suurelle koiralle. Emme suin surminkaan onnistuneet hätistämään herra hurttaa sängystä. Emäntä katsoi parhaaksi siirtyä olohuoneen sohvalle nukkumaan. Kuten huomaatte Mauro ei pidä yksinolemisesta ja asunto ei ollut sisustettu liimailevaa koiraa huomioonottaen. Niin - eihän hän tietysti ole ollenkaan pilalle passattu... :-)
Myös emännän veli ja tämän vaimoke kävivät kylässä puolitoista vuotiaineen kaksosineen. Niinpä paikalla olikin vahdittavana sitten kolme intomielistä "penikkaa". Mauroa oli pidettävä silmällä, koska hän on kerta kaikkiaan liian suuri leikkimään niin pienten lasten kanssa olkoonkin, että pojat mielellään halusivat silittää ja taputtaa. Sitä paitsi sen ikäiset lapset ovat hiukan hämmentäviä 45 kiloisen koiranpennun silmissä. Susia - antaa tulla vaan. Pieniä pokia - apuva!
Ajaessamme satamaan alkoi pyryttää sakeasti lunta - välillä niin sakeasti, että tie oli hävitä näkyvistä. Vaarallisinta on, kun irtolumi pöllyää ympäriinsä peittäen kaiken näkyvyyden.
Kotimatkalla hytissämme oli vain kaksi sänkyä, joten emäntä sai kaulailla kuolaista kitaa. Nukkua lattialla? Ei tule kuuloonkaan. Taksimatkalla Mauro oli hyvin hermostunut ja puolimatkasta hän tunki väkisin takapenkille, jossa ei ollut tilaa matkalaukkujen vuoksi.
Koska laiva saapuu monta untia ennen auringonnousua emme mitenkään nähneet, mitä takaluukussa oikein tapahtui. Yhtäkkiä koko autoon leijui hyvin paha löyhkä. Arvelimme Mauron päästäneet "sinappikaasupilven" mutta kun haju ei ottanut haihtuakseen pelkäsimme pahinta. Emänän mielestä koko tilanne oli erittäin kiusallinen, mikä isännän mielestä oli aivan turhaa. Taksikuljettajallahan ei ole tarkkaa osoitetta eikä puhelinnumeroa ja matka maksettiin käteisellä. Mikäli luukusta sattuisi löytmään ikävä yllätys, minkä sille mahtaa. Pitää vain toivoa, ettei samainen taksikuski jonain kauniina hetkenä yllätä yön pimeydessä... No, hän sai sentänn vähän juomarahaa. Laiha lohtu mutta kummminkin...
Tuesday, January 20, 2009
Mauro, his humans and the love boat
Mauro traveled quite well, relatively speaking. Since we took the night boat to Finland, we had the day to prepare him and us. The first surprise was his adamant refusal to get into the cab. We travel with him on the subway and train but never a car. We finally forced him in and made it to the dock. He was very good waiting and boarding. Since there were couple of thousand people moving into the boat at the same time, he did quite well.
Our cabin going over had 4 bunks, 2 upper and 2 lower, which fold down. So, after seeing that he was going to be quite crowded if he slept with me, he made a wise choice and slept on the other lower bunk in his own bed. They have a sand box on one of the back decks for pets but, like our Lucy before him, Mauro wasn’t about to use it. We went out a few times with him and then gave up. His back teeth were floating in the morning but he made it off and outside the terminal okay. Again we had to manhandle him into a car. By the time we left this morning, he was willing to get into a car but, unlike most other dogs, he wasn’t anxious for a ride.
The week in Finland was relatively quiet. Mauro can be so good and so sweet at times and then he could make the Dalai Lama cry. We had a lot of walks in the pine forest. There was a little snow from days prior but no bad weather.
Mauro bunked with me the whole time. The guest bedroom is small and the twin bed is not big enough for 3 of us. My wife made a wise choice and slept on the couch. As you can see, Mauro is into togetherness whenever possible and the house was not set up for a dog. Thankfully, he is not spoiled :-)
While we were there, my wife’s brother and sister-in-law came to visit with their 18 month old twin boys. Practically speaking we had 3 puppies running around the house. Mauro is just too big to be able to play with them but they were thrilled to touch him and pet him. We had to watch because, as you know, twin 18 month old boys are extremely dangerous and a 100 pound dog is simply not equipped to handle them. Wolves, yes. Little boys, no. The boys are nicknamed “Tiku” and “Taku”. That is the Finnish name for the chipmunks in the Disney cartoons that we know as “Chip and Dale”. It’s an appropriate name as they are always chattering and on the go. You can’t turn your back on them.
It started snowing the night we left and there was an inch of snow on the ground before we reached the city. It is amazing how the road disappears in the snow. The more dangerous part is the snow swirling up as we drive on the highway. It made it almost impossible to see.
Our cabin had only 2 lower bunks on the return so my wife got to snuggle up with Snickelfritz. He was nervous in the cab on the way home here in Stockholm. It was a station wagon and Mauro was all the way in the back. He peed before we left but that was all. About halfway home, he whined a little and then crawled into the back seat with my wife and the luggage.
Since it was still long before sunrise, it was very dark in the cab and impossible to see in the back (that's our story and we are sticking to it). It smelled as if Mauro had passed gas but the smell was lingering and we don’t really know if he did anything else. My wife said it was embarrassing. My view is that the cabdriver only knows the address of the building and not our name or apartment number. As a precaution, we just have to be careful not to go out if we see a cab with an irate driver parked in front of the building. Besides, I gave him a tip.
Our cabin going over had 4 bunks, 2 upper and 2 lower, which fold down. So, after seeing that he was going to be quite crowded if he slept with me, he made a wise choice and slept on the other lower bunk in his own bed. They have a sand box on one of the back decks for pets but, like our Lucy before him, Mauro wasn’t about to use it. We went out a few times with him and then gave up. His back teeth were floating in the morning but he made it off and outside the terminal okay. Again we had to manhandle him into a car. By the time we left this morning, he was willing to get into a car but, unlike most other dogs, he wasn’t anxious for a ride.
The week in Finland was relatively quiet. Mauro can be so good and so sweet at times and then he could make the Dalai Lama cry. We had a lot of walks in the pine forest. There was a little snow from days prior but no bad weather.
Mauro bunked with me the whole time. The guest bedroom is small and the twin bed is not big enough for 3 of us. My wife made a wise choice and slept on the couch. As you can see, Mauro is into togetherness whenever possible and the house was not set up for a dog. Thankfully, he is not spoiled :-)
While we were there, my wife’s brother and sister-in-law came to visit with their 18 month old twin boys. Practically speaking we had 3 puppies running around the house. Mauro is just too big to be able to play with them but they were thrilled to touch him and pet him. We had to watch because, as you know, twin 18 month old boys are extremely dangerous and a 100 pound dog is simply not equipped to handle them. Wolves, yes. Little boys, no. The boys are nicknamed “Tiku” and “Taku”. That is the Finnish name for the chipmunks in the Disney cartoons that we know as “Chip and Dale”. It’s an appropriate name as they are always chattering and on the go. You can’t turn your back on them.
It started snowing the night we left and there was an inch of snow on the ground before we reached the city. It is amazing how the road disappears in the snow. The more dangerous part is the snow swirling up as we drive on the highway. It made it almost impossible to see.
Our cabin had only 2 lower bunks on the return so my wife got to snuggle up with Snickelfritz. He was nervous in the cab on the way home here in Stockholm. It was a station wagon and Mauro was all the way in the back. He peed before we left but that was all. About halfway home, he whined a little and then crawled into the back seat with my wife and the luggage.
Since it was still long before sunrise, it was very dark in the cab and impossible to see in the back (that's our story and we are sticking to it). It smelled as if Mauro had passed gas but the smell was lingering and we don’t really know if he did anything else. My wife said it was embarrassing. My view is that the cabdriver only knows the address of the building and not our name or apartment number. As a precaution, we just have to be careful not to go out if we see a cab with an irate driver parked in front of the building. Besides, I gave him a tip.
full tilt Mauro
Mauro herätti meidät jällen ennen auringonnousua, mikä ei kuitenkaan ole aivan yhtä pahasta kuin miltä se kuulostaa. Aurinko nousee nimittäin vasta 8:44 ja laskee jo 2:50. Koska aurinkoa ei juuri näy, pitänee luottaa siihen, että se vielä on olemassa. Onnistuimme sentään ulkoiluttamaan koiran ja näkemään jopa pikkiriikkisen pilkahduksen aurinkoakin ennen kuin sää repesi kokonaan.
Kävimme jälleen koirapuistossa sunnuntaina. Maurosta on tulossa oikein etevä julkisilla matkustaja. Junasta noustuamme hän tietää jo mihin olemme menossa ja heittäytyy loppumatkasta hyvin innokkaaksi ja vaikeasti pideltäväksi.
Puistossa tapasimme pari lamppuharjan omistajaa, joille tuli kiire kerätä karvapallonsa kainaloon nähdessään Mauron rynnistävän tassut sutien kohti aitausta. Mauro on uskomattoman nopea, leikkisä ja sutjakka. Ottaen huomioon, että hän painaa jo 45 kiloa hitaampien ja pienempien on parasta pysytellä pois jaloista.
Päästäessämme hänet irti koirapuistossa, hän juoksee häntä suorana ja korvat väärinpäin puiston päästä päähän. Emäntä tapaa sanoa, että Mauro on liian nopa korvilleen. Muutaman kierroksen jälkeen Mauron on kieltä riiputtaen vähän hidastettava tahtia.
Paikalle ilmestyi myös muita koiria - kultainen noutaja, rottweiler ja pari muutakin. Mauro oli joukon suurin ja nuorin. Vanhemmat koirat yrittivät pitää liian intomielistä penikkaa kurissa ja herran nuhteessa siinä kuitenkaan sen paremmin onnistumatta.
Suurin ongelma on kuitenkin pitää Mauro poissa muista koiranomistajista. Hän on nimittäin täysin vakuuttunut omasta viehätysvoimastaan eikä suin surminkaan ymmärrä sitä, etteivät kaikki ihmiset välttämättä halua kaulailla suurta hurttaa. Noustessaan takajaloilleen isompikin ihminen huomaa saavansa märän naamapesun - halusivat he sitä tai eivät.
Mauro onnistuu väsyttämään itsensä varsin hyvin näillä puistoretkillä eikä hän yleensä vastustele ehdottaessamme kotiinlähtöä. Sitten kestää pari päivää toipua retkestä, mikä ei ole ollenkaan huonompi asia nykyisissä sääolosuhteissa. Sateella häntä ei juuri huvita tehdä pitkiä lenkkejä muutenkaan.
Kävimme jälleen koirapuistossa sunnuntaina. Maurosta on tulossa oikein etevä julkisilla matkustaja. Junasta noustuamme hän tietää jo mihin olemme menossa ja heittäytyy loppumatkasta hyvin innokkaaksi ja vaikeasti pideltäväksi.
Puistossa tapasimme pari lamppuharjan omistajaa, joille tuli kiire kerätä karvapallonsa kainaloon nähdessään Mauron rynnistävän tassut sutien kohti aitausta. Mauro on uskomattoman nopea, leikkisä ja sutjakka. Ottaen huomioon, että hän painaa jo 45 kiloa hitaampien ja pienempien on parasta pysytellä pois jaloista.
Päästäessämme hänet irti koirapuistossa, hän juoksee häntä suorana ja korvat väärinpäin puiston päästä päähän. Emäntä tapaa sanoa, että Mauro on liian nopa korvilleen. Muutaman kierroksen jälkeen Mauron on kieltä riiputtaen vähän hidastettava tahtia.
Paikalle ilmestyi myös muita koiria - kultainen noutaja, rottweiler ja pari muutakin. Mauro oli joukon suurin ja nuorin. Vanhemmat koirat yrittivät pitää liian intomielistä penikkaa kurissa ja herran nuhteessa siinä kuitenkaan sen paremmin onnistumatta.
Suurin ongelma on kuitenkin pitää Mauro poissa muista koiranomistajista. Hän on nimittäin täysin vakuuttunut omasta viehätysvoimastaan eikä suin surminkaan ymmärrä sitä, etteivät kaikki ihmiset välttämättä halua kaulailla suurta hurttaa. Noustessaan takajaloilleen isompikin ihminen huomaa saavansa märän naamapesun - halusivat he sitä tai eivät.
Mauro onnistuu väsyttämään itsensä varsin hyvin näillä puistoretkillä eikä hän yleensä vastustele ehdottaessamme kotiinlähtöä. Sitten kestää pari päivää toipua retkestä, mikä ei ole ollenkaan huonompi asia nykyisissä sääolosuhteissa. Sateella häntä ei juuri huvita tehdä pitkiä lenkkejä muutenkaan.
full tilt Mauro
Mauro got us up before sunrise again. That’s not as bad as it could be, since sunrise was 8:44 am. Sunset was 2:50 pm. We have to take their word for it since we don’t really see the sun. We did manage to walk him before the weather went completely down the toilet again. There actually was a brief glimpse of the sun.
We took Mauro to the dog park Sunday. He is becoming a seasoned subway rider. He knows where we are going now, so he gets very anxious, and therefore difficult to hold. There were a couple of ladies with “squeaky toys” there but they gathered up their little darlings when they saw our lummox coming. He is incredibly fast and agile and very playful. However, at 95 pounds, it’s best to get the women and children off the street when he gets going. The little dogs can accidentally get hurt.
As soon as he is loose in the dog park, Mauro runs at full speed back and forth from one end to the other until his tongue is hanging out and he has to rest. We ended up with several other dogs there before we left - a Golden Retriever, a Rotweiller and a couple of others. Mauro was the biggest but also the youngest by far and the older dogs kept trying to put him in his place. The problem is that when Mauro gets wound up he wants to make friends with the other owners and jumps on them. On his hind legs, he is about 5 feet tall, and, understandably, that puts people off. He did manage to wear himself out and he almost volunteered to leave. He is still recovering and, given the fact that at the moment it is about Zero Celsius with a 40 mile an hour wind, he doesn’t really want to go out anyway.
We took Mauro to the dog park Sunday. He is becoming a seasoned subway rider. He knows where we are going now, so he gets very anxious, and therefore difficult to hold. There were a couple of ladies with “squeaky toys” there but they gathered up their little darlings when they saw our lummox coming. He is incredibly fast and agile and very playful. However, at 95 pounds, it’s best to get the women and children off the street when he gets going. The little dogs can accidentally get hurt.
As soon as he is loose in the dog park, Mauro runs at full speed back and forth from one end to the other until his tongue is hanging out and he has to rest. We ended up with several other dogs there before we left - a Golden Retriever, a Rotweiller and a couple of others. Mauro was the biggest but also the youngest by far and the older dogs kept trying to put him in his place. The problem is that when Mauro gets wound up he wants to make friends with the other owners and jumps on them. On his hind legs, he is about 5 feet tall, and, understandably, that puts people off. He did manage to wear himself out and he almost volunteered to leave. He is still recovering and, given the fact that at the moment it is about Zero Celsius with a 40 mile an hour wind, he doesn’t really want to go out anyway.
Subscribe to:
Posts (Atom)