We have been to the dog park three times this week. It is good for Mauro and us. He runs his butt off and tires himself out and we get a more docile dog. He also is becoming better socialized. On the first trip, we met a young lady with two little Pugs probably about 20 pounds apiece at the most. The younger one just played with Mauro and put up with his attempts at dominance. The older one, I guess about 6 years old or so, wasn’t about to put up with Mauro’s guff. As soon as Mauro started to throw his weight around, that little guy got right up in his face and told him off. Within a few seconds, the 20 pound Pug was chasing the 75 pound Cane Corso and showing him exactly how to act and where 6 month old dogs fit in the pack compared to a grizzled old veteran. It was funny to watch and a good lesson for Mauro.
Yesterday at the dog park, we met a lady with a Neopolitan Mastiff named Nero. They are cousins to the Cane Corso and about twice the Cane’s size. This one weighed at least 175 pounds and was 5 years old I’d guess. He was a gigantic dog. His coat was the most beautiful gray I have ever seen. Mauro started to play with him and then started jumping on him and being a typical puppy nuisance. The big dog first just turned away. Then he started playing and running with Mauro. That worked for a while until Mauro started getting obnoxious. Then the big guy, who was as gentle as he was big, got tired of Mauro’s shenanigans and started running over Mauro and knocking him down. At one point, he was doing the doggy equivalent of sitting on Mauro. Every time Mauro tried to dominate, the big guy just knocked him on his behind and walked away. Another good lesson. Unfortunately, both dogs, plus a Shepherd puppy that had joined them, hit the Mastiff’s owner from behind as they were playing. They took her down and when she left she was limping. It was a lesson for her also. When over 300 hundred pounds of dog are running around, you don’t turn your back on them.
Today we met some people at the park with three mature Afghans. The oldest one was let loose to run with Mauro. The Mastiff yesterday was gigantic and quite fast and graceful in his movements. But, Mauro had no trouble keeping up with him and was much more agile. The Afghan bounced around a few times, jumping and playing with Mauro. Then they started running. Though Mauro is quite fast and agile, the Afghan left him in the dust. The Afghan could out run him quite easily and could turn on a dime. He was beautiful to watch. The look on Mauro’s face when the Afghan took off was comical. He was used to being able to out run and over power just about any dog he has met. Suddenly, he was faced with a dog that could out maneuver him and, in fact, run circles around him. Another lesson learned. Also today, Mauro’s manners were much improved. He paid the proper respect to the older dog.
The problem with these sessions is that they take a lot of work on our part. Getting there on the subway is not such a problem but all the walking and playing with Mauro tires us out also. The good thing about it is that he is tired when he gets home and does not go looking for mischief (quite as much as usual). That is good because we are both too tired when we get home to do any more.
Friday, September 19, 2008
Vanhempia pitää kunnioittaa
Olemme olleet koirapuistossa kolme kertaa tällä viikolla. Se on hiukan rasittavaa mutta tekee hyvää sekä Maurolle että meille. Mauro saa kerrankin juosta ympäriinsä sydämensä halusta ja säsyttää itsensä oikein kunnolla. Väsynyt koira on rauhallinen koira. Puistossa käynti on myös hyvä keino sosiaalistaa häntä muihin koiriin.
Tämän viikon ensimmäisellä retkellä tapasimme neitokaisen, jolla oli mukana kaksi mopsia. Nuorempi niistä leikki Mauron kanssa ja yritti parhaansa mukaan sietää Mauron taipumusta olla päällepäsmärinä. Vanhempi herra Mopsi ei moista siivotonta käytöstä hyväksynyt lainkaan ja pani etujalkansa kenoon Mauron rintaa vasten ja päästeli ärräpäitä oikein raikuvasti. Tämän jälkeen noin 10 kg herra Mopsi jahtasi 35 kg cane corsoa pitkin ja poikin ja näytti nappulalle mistä kana pissii. Se oli hyvä opetus Maurolle. Ei se ole aina koosta kiinni. Vanhempia pitää kunnioittaa.
Ollessamme toista kertaa puistossa tapasimme rouvan, jolla oli mukanaan napolin mastiffi Nero. Napolilaiset ja cane corsot ovat serkuksia olkoonkin, että napolilaiset ovat paljon suurempia ja jykevämpiä. Nero oli muistaakseni viisi vuotta ja painoi varmaan lähemmäs 80 kg. Tämä uros oli giganttisen suuri ja hänellä oli kaunis, kiiltävä, harmahtava turkki.
Mauroa alkoi tietysti heti lapsettaa ja Nero kääntyi ensin kohteliaasti poispäin yrittäen rauhoittaa intoilevaa pentua ja kun se ei auttanut, hän ryhtyi leikkiin mukaan. Mauro heittäytyi tapansa mukaan aivan mahdottomaksi ja mastiffi alkoi lempeydestään huolimatta hiukan väsyä Mauron holttimaan käytökseen. Napolilainen käytti hyväkseen suurta kokoaan ja tyrkki pelkällä läsnäolollaan pentua pois jaloista. Yhdessä vaiheessa näytti melkein sitä kuin hän olisi istahtanut Mauron päälle. Joka kerta Mauron yrittäessä dominoida tämä vain kääntyi ympäri ja jo pelkällä koollaan kumosi intoilevan pennun. Toisinaan koolla on väliä.
Vähän ajan kuluttua paikalle saapui paimenkoira omistajineen. Tämä pysytteli viisaasti poissa suurikokoisempien mastiffien jaloista. Toisinaan hän kuitenkin heittäytyi leikkiin mukaan ja kiroili Maurolle mehukkaasti tämän ollessa liian kovakourainen.
Tärkeä opetus. Koirapuistossa omistajien on syytä pysyä loitolla. Molemmat mastiffit ja paimenkoira juoksivat napolilaisen omistajan kumoon niin pahasti, että tämä lähtiessään nilkutti toista jalkaansa.
Kolmannella käynnillä tapasimme kolme afgaania omistajineen. Nämä päästivät vanhimman niistä juoksemaan Mauron kanssa. Eilinen napolilainen oli koostaan huolimatta varsin nopea ja sulavaliikkeinen mutta Maurolla ei siitä huolimatta ollut mitään vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Afgaani sen sijaan oli aivan toista maata. Tämä hypähteli ympäriinsä kotvan aikaa ja alkoi sitten juosta kilpaa Mauron kanssa. Mauro ravasi kieli ulkona minkä kintuistaan pääsi ja ehti tuskin nähdä afgaanin perävalot ennen kuin tämä oli jo kääntynyt ympäri ja juoksi Mauroa vastaan. Mauro yritti parhaansa mukaan oikaista mutta jäi siitä huolimatta jälkeen.
Afgaani juoksi uskomattoman nopeasti ja kevyesti ja kykeni kääntymään 180 astetta melkein postinkortin kokoisella alueella juurikaan hidastamatta. Sitä oli ilo katsella. Afgaanin seisovaa lähtöä katsellessa Mauron kasvoilla oli lievästi hölmistynyt ilme. Hän on nimittäin tottunut olemaan suurin, kaunein ja nopein. Hän oli kerrankin joutunut vastakkain koiran kanssa, joka hengästymättä kykeni hölkkäämään hänen ohitseen. Hyvin tarpeellinen opetus pienelle pennulle. Mauron käytös olikin oikein kohteliasta ja kunnioittavaa tätä vanhempaa ja vikkelämpää urosta kohtaan.
Näiden retkien ongelmana on se, että ne ovat ylen rasittavia meillekin. Maanalaisella matkustaminen Mauron kanssa ei ole suurempi ongelma mutta Mauron kanssa leikkiminen ja käveleminen väsyttää meitäkin. Asian hyvä puoli on tietysti se, että kotiin palatessamme meillä on hihnan päässä hiljainen poika. Meillä ei siinä vaiheessa ole itselläkään enää energiaa pitää häntä silmällä.
Tämän viikon ensimmäisellä retkellä tapasimme neitokaisen, jolla oli mukana kaksi mopsia. Nuorempi niistä leikki Mauron kanssa ja yritti parhaansa mukaan sietää Mauron taipumusta olla päällepäsmärinä. Vanhempi herra Mopsi ei moista siivotonta käytöstä hyväksynyt lainkaan ja pani etujalkansa kenoon Mauron rintaa vasten ja päästeli ärräpäitä oikein raikuvasti. Tämän jälkeen noin 10 kg herra Mopsi jahtasi 35 kg cane corsoa pitkin ja poikin ja näytti nappulalle mistä kana pissii. Se oli hyvä opetus Maurolle. Ei se ole aina koosta kiinni. Vanhempia pitää kunnioittaa.
Ollessamme toista kertaa puistossa tapasimme rouvan, jolla oli mukanaan napolin mastiffi Nero. Napolilaiset ja cane corsot ovat serkuksia olkoonkin, että napolilaiset ovat paljon suurempia ja jykevämpiä. Nero oli muistaakseni viisi vuotta ja painoi varmaan lähemmäs 80 kg. Tämä uros oli giganttisen suuri ja hänellä oli kaunis, kiiltävä, harmahtava turkki.
Mauroa alkoi tietysti heti lapsettaa ja Nero kääntyi ensin kohteliaasti poispäin yrittäen rauhoittaa intoilevaa pentua ja kun se ei auttanut, hän ryhtyi leikkiin mukaan. Mauro heittäytyi tapansa mukaan aivan mahdottomaksi ja mastiffi alkoi lempeydestään huolimatta hiukan väsyä Mauron holttimaan käytökseen. Napolilainen käytti hyväkseen suurta kokoaan ja tyrkki pelkällä läsnäolollaan pentua pois jaloista. Yhdessä vaiheessa näytti melkein sitä kuin hän olisi istahtanut Mauron päälle. Joka kerta Mauron yrittäessä dominoida tämä vain kääntyi ympäri ja jo pelkällä koollaan kumosi intoilevan pennun. Toisinaan koolla on väliä.
Vähän ajan kuluttua paikalle saapui paimenkoira omistajineen. Tämä pysytteli viisaasti poissa suurikokoisempien mastiffien jaloista. Toisinaan hän kuitenkin heittäytyi leikkiin mukaan ja kiroili Maurolle mehukkaasti tämän ollessa liian kovakourainen.
Tärkeä opetus. Koirapuistossa omistajien on syytä pysyä loitolla. Molemmat mastiffit ja paimenkoira juoksivat napolilaisen omistajan kumoon niin pahasti, että tämä lähtiessään nilkutti toista jalkaansa.
Kolmannella käynnillä tapasimme kolme afgaania omistajineen. Nämä päästivät vanhimman niistä juoksemaan Mauron kanssa. Eilinen napolilainen oli koostaan huolimatta varsin nopea ja sulavaliikkeinen mutta Maurolla ei siitä huolimatta ollut mitään vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Afgaani sen sijaan oli aivan toista maata. Tämä hypähteli ympäriinsä kotvan aikaa ja alkoi sitten juosta kilpaa Mauron kanssa. Mauro ravasi kieli ulkona minkä kintuistaan pääsi ja ehti tuskin nähdä afgaanin perävalot ennen kuin tämä oli jo kääntynyt ympäri ja juoksi Mauroa vastaan. Mauro yritti parhaansa mukaan oikaista mutta jäi siitä huolimatta jälkeen.
Afgaani juoksi uskomattoman nopeasti ja kevyesti ja kykeni kääntymään 180 astetta melkein postinkortin kokoisella alueella juurikaan hidastamatta. Sitä oli ilo katsella. Afgaanin seisovaa lähtöä katsellessa Mauron kasvoilla oli lievästi hölmistynyt ilme. Hän on nimittäin tottunut olemaan suurin, kaunein ja nopein. Hän oli kerrankin joutunut vastakkain koiran kanssa, joka hengästymättä kykeni hölkkäämään hänen ohitseen. Hyvin tarpeellinen opetus pienelle pennulle. Mauron käytös olikin oikein kohteliasta ja kunnioittavaa tätä vanhempaa ja vikkelämpää urosta kohtaan.
Näiden retkien ongelmana on se, että ne ovat ylen rasittavia meillekin. Maanalaisella matkustaminen Mauron kanssa ei ole suurempi ongelma mutta Mauron kanssa leikkiminen ja käveleminen väsyttää meitäkin. Asian hyvä puoli on tietysti se, että kotiin palatessamme meillä on hihnan päässä hiljainen poika. Meillä ei siinä vaiheessa ole itselläkään enää energiaa pitää häntä silmällä.
Koirakorjaaja
Kaksi viikkoa sitten ensimmäisen toko-tunnin jälkeen, ohjaaja suositteli meille lämpimästi yksityistunteja. Otimme ensimmäisen heti saman viikon perjantaina ja tarkoituksena oli vähentää Mauron ylenpalttista hyppimistä ja näykkimistä.
Mauro alkoi tietysti heti tavanomaisen tervehtimisrutiininsa, joka siirtyy nopeasti alistuvasta ryömimisestä armottomaan hyppimiseen. Ohjaaja yritti parhaansa mukaan estää häntä ja joutui oitis ankaraan tahtojen taisteluun. Ohjaaja käytti kaikki tietämänsä keinot saadakseen koiran kuriin ja onnistui innoittamaan Mauron entistä kiihkeämpään hyppiseen ja näykkimiseen.
Me seisoimme vieressä ja katselimme, josko Kumpi vai Kampi voittaa. Koirakorjaaja on varsin tyypillinen nuori ruotsalainen neitokainen, vaalea ja aika kookas, sitä tavanomaista ulkoilmatyyppiä. Hän sai kun saikin lopulta selätettyä Mauron ja mielestämme koko homma muistutti erehdyttävästi painiottelua - Ruotsi vastaan Italia. Mauro ei suin surminkaan halunnut antaa periksi mutta väsyi lopulta sen verran, että suostui makaamaan paikoillaan kotvan aikaa. Se oli tietysti silkkaa silmän lumetta, sillä korjaajan löysennettyä otettaan Mauro oitis kiemurteli itsensä puolinelsonista ulos. Koirakorjaaja myönsi, että hän oli tämän taiston jo hävinnyt. Mauro on tosin sen jälkeen ollut hieman vaimempi poika ja lähtiessämme saimme mukaamme joukon koulutusohjeita.
Sen seurauksena käymme nyt sitten ulkona kuonokopan kera ja karkkia ei saa juuri lainkaan. Kuonokopan päällepukeminen meni oikein helposti ensimmäisellä kerralla mutta sen jälkeen olemme saaneet käyttää jos jonkinmoista konstia ja houkutinta. Kasvattajan kolme kovaa : kiristys, uhkailu ja lahjonta. Mauron osalta ei toimi kuin lahjonta eikä aina sekään.
Emme ole erityisen ilahtuneita kuonokopan käyttöönotosta mutta tällä hetkellä se on hyvin tarpeellinen. Sen etuna on sekin, että se estää häntä imuroimasta maasta kaikenkarvaista löytämäänsä törkyä. Kakkan joukosta ei enää löydy mystisiä klumppeja...
Mauro alkoi tietysti heti tavanomaisen tervehtimisrutiininsa, joka siirtyy nopeasti alistuvasta ryömimisestä armottomaan hyppimiseen. Ohjaaja yritti parhaansa mukaan estää häntä ja joutui oitis ankaraan tahtojen taisteluun. Ohjaaja käytti kaikki tietämänsä keinot saadakseen koiran kuriin ja onnistui innoittamaan Mauron entistä kiihkeämpään hyppiseen ja näykkimiseen.
Me seisoimme vieressä ja katselimme, josko Kumpi vai Kampi voittaa. Koirakorjaaja on varsin tyypillinen nuori ruotsalainen neitokainen, vaalea ja aika kookas, sitä tavanomaista ulkoilmatyyppiä. Hän sai kun saikin lopulta selätettyä Mauron ja mielestämme koko homma muistutti erehdyttävästi painiottelua - Ruotsi vastaan Italia. Mauro ei suin surminkaan halunnut antaa periksi mutta väsyi lopulta sen verran, että suostui makaamaan paikoillaan kotvan aikaa. Se oli tietysti silkkaa silmän lumetta, sillä korjaajan löysennettyä otettaan Mauro oitis kiemurteli itsensä puolinelsonista ulos. Koirakorjaaja myönsi, että hän oli tämän taiston jo hävinnyt. Mauro on tosin sen jälkeen ollut hieman vaimempi poika ja lähtiessämme saimme mukaamme joukon koulutusohjeita.
Sen seurauksena käymme nyt sitten ulkona kuonokopan kera ja karkkia ei saa juuri lainkaan. Kuonokopan päällepukeminen meni oikein helposti ensimmäisellä kerralla mutta sen jälkeen olemme saaneet käyttää jos jonkinmoista konstia ja houkutinta. Kasvattajan kolme kovaa : kiristys, uhkailu ja lahjonta. Mauron osalta ei toimi kuin lahjonta eikä aina sekään.
Emme ole erityisen ilahtuneita kuonokopan käyttöönotosta mutta tällä hetkellä se on hyvin tarpeellinen. Sen etuna on sekin, että se estää häntä imuroimasta maasta kaikenkarvaista löytämäänsä törkyä. Kakkan joukosta ei enää löydy mystisiä klumppeja...
The Dog Repairer
After the first obedience session two weeks ago, we followed with a private lesson with the trainer on Friday, to try and eliminate some of Mauro’s jumping and nipping. At the beginning, Mauro started his usual meeting routine of apparent submissiveness and then jumping on the trainer. She started to resist him and it soon became very obviously a trial of wills. She used every trick in the book on him and he just got more and more excited – jumping and biting.
It became a contest to see which one would dominate. The trainer is a kind of typical nice young Swedish lady, about 5’8 or 9” and I would guess about 140 pounds, just your typical strong healthy outdoor type. She ended up having to throw Mauro to the ground and kneel on him with both knees. It began to take on the aspects of a wrestling match – one of those steel cage matches to the death. Mauro wouldn’t give up and he finally seemed to become so tired he couldn’t fight any more and he lay still. That was a ruse; because, as soon as she eased up, he started fighting again and she had to continue to hold him down. He eventually escaped or, as she admitted, he won. However, he has been somewhat better after that session and we did get some tips about dealing with him that seem to work – so far.
He now wears a muzzle when we go out and gets no treats during our walks. The muzzle was easy the first time. Since then, we have to work at getting it on him. Again, bribery seems to work. Two small bite size treats and he sits still while you put the muzzle on. He is much more docile with the muzzle on. I hate to use it but it works, so we will stick with it. There is the added benefit that he can’t vacuum up everything he finds on the ground.
It became a contest to see which one would dominate. The trainer is a kind of typical nice young Swedish lady, about 5’8 or 9” and I would guess about 140 pounds, just your typical strong healthy outdoor type. She ended up having to throw Mauro to the ground and kneel on him with both knees. It began to take on the aspects of a wrestling match – one of those steel cage matches to the death. Mauro wouldn’t give up and he finally seemed to become so tired he couldn’t fight any more and he lay still. That was a ruse; because, as soon as she eased up, he started fighting again and she had to continue to hold him down. He eventually escaped or, as she admitted, he won. However, he has been somewhat better after that session and we did get some tips about dealing with him that seem to work – so far.
He now wears a muzzle when we go out and gets no treats during our walks. The muzzle was easy the first time. Since then, we have to work at getting it on him. Again, bribery seems to work. Two small bite size treats and he sits still while you put the muzzle on. He is much more docile with the muzzle on. I hate to use it but it works, so we will stick with it. There is the added benefit that he can’t vacuum up everything he finds on the ground.
Friday, September 5, 2008
Minä tai Mauro
Hei, Hei,
Lausutaan “Hey” ja se on tavallinen ruotsalainen tervehdys. Meikäläiselle vei aikaa ennen kuin totuin siihen, koska “Hey you” ei ole tyypillinen amerikkalainen tervehtimistapa. Jos sitä paitsi on ollut armeijassa, niin on pikaisesti oppinut, että epämääräinen "Hey"-kiekaus on hyvin vaarallinen. Jos pysähtyy ja alkaa katsella ympärilleen, joutuu takuulla vapaaehtoistamaan itsensä johonkin erittäin epämiellyttävään tehtävään. Eli sitä oppii nopeasti olemaan kuulematta mitään ja jatkamaan matkaansa muina miehinä. Voi voi, kylläpä ajat muuttuvat...
Syksy on jo alkanut ja ilma on kylmempi kuin vakuutusyhtiön sydän. On tuulista ja sateista ja lämpötila on nopeasti pudonnut 20:stä asteesta 10:n asteen korville ja öisin vieläkin alemmas. Tiedän, että ystäväni New Orleansissa ja Tucsonissa luulevat, että meillä on jo talvi mutta siihen on vielä aikaa. Ilma viilenee päivä päivältä tai kuten eräs ystäväni tapasi sanoa: "Kohta on niin kylmä, että pallit jäätyvät."
Asiasta puheen ollen, Mauro on nyt saanut tuomionsa. Koska viime aikoina on ollut huonot ilmat ja koska Mauro luulee olevansa sokerista, emme ole voineet tehdä kunnon kävelylenkkejä. Testosteronitaso on niin ollen päässyt nousemaan hälyttäviin lukemiin ja Mauro on jytkyttänyt itsensä pahaan saumaan. Hän on ollut tavallista aggressiivisempi ja on jytkyttänyt ja pureskellut kaikkea mahdollista tavallista suuremmalla kiihkolla.
Lauantaiaamuna ollessani toisessa huoneessa kuulin vaimoni ärjähtävän koiralle, että perhekalleudet ovat nyt totisesti historiaa. Nämä raa'at sanat lausui kiltein ja herttaisin tuntemani nainen. Mauro on oikein sievä ja suloinen - kunnes hän saa yhden kohtauksistaan ja alkaa rytkyttää ja jytkyttää hullun kiilto silmissään ja iskeä hampaitaan mihin tahansa pehmeään kohtaan. Tällä kertaa vaimonikin silmät alkoivat seisoa päässä ja verisuoni tykyttää pahasti. Hän vannoi soittavansa eläinlääkärille heti maanantaiaamuna. Olen aikaisemmin yrittänyt puhua Mauron puolesta mutta katsahtaessani vaimoni kasvoja katsoin viisaimmaksi olla puhumatta mitään. Joku tässä talossa oli menettämässä perhekalleutensa ja parempi Mauro kuin minä. Olkoonkin että omillani on tässä elämän vaihteessa enää pääasiassa sentimentaalinen arvo, haluaisin silti mielelläni pitää ne hautaan asti. Olenhan jo poistattanut molemmat lonkat (tekonivel) ja haluaisin säilyttää vielä olemassaolevat osat koskemattomina. Seurasin siis Mauron esimerkkiä ja piilouduin pöydän alle, kunnes myrsky oli pyyhkäissyt ohitse. No, eläinlääkärille on jo soitettu ja Mauro saa pitää kalleutensa - fyysisesti. Hänelle tullaan antamaan piikki, jonka pitäisi vaimentaa ainakin pahin kiihko.
Mauro on nykyisin "teini-ikäinen" ja se luultavasti selittää paljon. Hän on siinä kehitysvaiheessa, jossa hän ei kuule mitään, ymmärrä mitään eikä tottele mitään. Ehkä tämä on se syy, miksi koulut niin mielellään suosittelevat ritalinia ja masennuslääkkeitä oppilaille. Niiden luullaan pitävän teini-ikäiset pojat kurissa ja herran nuhteessa lukioajan loppuun asti tai ainakin siihen asti, kunnes on aika muuttaa kotoa. Veljeni Bill, joka oli koko uransa aikana perusopettajana ja rehtorina, olisi asiasta varmaankin samaa mieltä. Mikäli on uskomista sanomalehtijuttuihin, näyttäisi siltä, ettei lääkitys tekisi pahaa opettajillekaan.
Olimme maanantaina ensimmäisellä toko-kurssilla (tottelevaisuuskoulutus). Meitä ei sentään heitetty ulos luokasta, mikä oli hyvä uutinen. Mauro oli tosin ehta oma itsensä ja yritti tarmokkaasti tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa halusivat ne sitä tai eivät. Ohjaajan tullessa lähelle Mauro ensin pissi tämän kengälle, hypähti sitten ylös ja antoi kuolaisen pusun. Ohjaaja ei ollut huomaavinaankaan mutta sehän ei tietysti Mauroon tepsi lainkaan. Odotamme mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Ongelmana on sekin, että Mauro oppii ja ikävystyy yhtä nopeasti. Se saa hänet hyvin pian etsimään vaihtoehtoista tekemistä, mistä ei yleensä hyvää seuraa.
Komentomme saattavat ulkopuolisesta kuulostaa hiukan sekavilta. Ne ovat nimittäin useammalla eri kielellä. "Sit" (istu) kuulostaa samalta sekä ruotsiksi että englanniksi. "Varsågod" (vapautuskäsky) on sen sijaan ruotsia, kun taas "tul" (tule tänne) on suomeksi. Meillä puhutaan siis sujuvasti sekä runglatia (Swenglish) että sunglantia (Finglish).
Mauro painaa nyt noin 34 kiloa ja on kokonaiset kuusi kuukautta vanha. Kävelemme joka päivä vähintäin kaksi tuntia. Pentuja ei kuulemma saa kävelyttää liikaa, koska ne ovat vielä kasvuiässä. Hän on edelleenkin hyvin pentumainen eikä ymmärrä, etteivät kaikki ihmiset tai koirat halua olla hänen ystäviään. Vietänkin paljon aikaa kiertäen mahdollisimman kaukaa vastaantulevia ihmisiä ja muita esteitä. Siihen tarvitaan varsin paljon lihasvoimaa ja olen parhaani mukaan yrittänyt pysäyttää hänen villeimmat intoilunsa. Pitää silti tunnustaa, että hänessä on pitelemistä. On sitä paitsi aika vaikeata kävellä 34-kiloinen jytkyttävä koira lahkeeseen liimautuneena. Asian voi tietysti ottaa positiivisestikin. Kaikki tämä liikunta on ollut hyväksi lonkkaleikkauksesta toipumiselle. Mauro ei tosin tarvitse yhtä paljon aikaa rasituksista toipumiseen kuin minä.
Mauron uudet aikuiset hampaat ovat oikein vaikuttavat. Hän ei enää aiheuta "body piercing" eli ylimääräisiä reikiä nahkaan mutta pureskelu ei siitä huolimatta ole juuri vähentynyt. Hän on vieläkin pentu ja haluaa maistaa ja teroittaa hampaitaan kaikkeen mitä nenän eteen osuu. Leluista ei ole kuin muisto jäljellä, kun Mauro saa ne hampaisiinsa.
Hän on jo nyt hyvin vahva ja pystyy vierittään suuriakin kiviä, joita on asetettu talonvieressä olevien puiden juureen. Hän on yrittänyt ahtaa niitä suuhunsakin siinä kuitenkaan onnistumatta. Luulen, että ystäväni, joiden tytär kasvattaa perhosia, ovat oikeassa. Olkoonkin, että perhosia ei voi kävelyttää hihnassa, ne eivät ainakaan nakerra huonekaluja tai syö puolta lehmää päivässä. Naapurin lapsilla taas on suuri, ruskea kani, jota viedään hihnassa ulos. Vaimoni mukaan nykyään on olemassa myös kani agilitya. Kysymys on: kani kotieläimenä - jytkyttävätkö nekin?
PS. Toko-koulutuksen ohjaaja suositteli lämpimästi yksityistunteja. Aloitamme heti tänään
Lausutaan “Hey” ja se on tavallinen ruotsalainen tervehdys. Meikäläiselle vei aikaa ennen kuin totuin siihen, koska “Hey you” ei ole tyypillinen amerikkalainen tervehtimistapa. Jos sitä paitsi on ollut armeijassa, niin on pikaisesti oppinut, että epämääräinen "Hey"-kiekaus on hyvin vaarallinen. Jos pysähtyy ja alkaa katsella ympärilleen, joutuu takuulla vapaaehtoistamaan itsensä johonkin erittäin epämiellyttävään tehtävään. Eli sitä oppii nopeasti olemaan kuulematta mitään ja jatkamaan matkaansa muina miehinä. Voi voi, kylläpä ajat muuttuvat...
Syksy on jo alkanut ja ilma on kylmempi kuin vakuutusyhtiön sydän. On tuulista ja sateista ja lämpötila on nopeasti pudonnut 20:stä asteesta 10:n asteen korville ja öisin vieläkin alemmas. Tiedän, että ystäväni New Orleansissa ja Tucsonissa luulevat, että meillä on jo talvi mutta siihen on vielä aikaa. Ilma viilenee päivä päivältä tai kuten eräs ystäväni tapasi sanoa: "Kohta on niin kylmä, että pallit jäätyvät."
Asiasta puheen ollen, Mauro on nyt saanut tuomionsa. Koska viime aikoina on ollut huonot ilmat ja koska Mauro luulee olevansa sokerista, emme ole voineet tehdä kunnon kävelylenkkejä. Testosteronitaso on niin ollen päässyt nousemaan hälyttäviin lukemiin ja Mauro on jytkyttänyt itsensä pahaan saumaan. Hän on ollut tavallista aggressiivisempi ja on jytkyttänyt ja pureskellut kaikkea mahdollista tavallista suuremmalla kiihkolla.
Lauantaiaamuna ollessani toisessa huoneessa kuulin vaimoni ärjähtävän koiralle, että perhekalleudet ovat nyt totisesti historiaa. Nämä raa'at sanat lausui kiltein ja herttaisin tuntemani nainen. Mauro on oikein sievä ja suloinen - kunnes hän saa yhden kohtauksistaan ja alkaa rytkyttää ja jytkyttää hullun kiilto silmissään ja iskeä hampaitaan mihin tahansa pehmeään kohtaan. Tällä kertaa vaimonikin silmät alkoivat seisoa päässä ja verisuoni tykyttää pahasti. Hän vannoi soittavansa eläinlääkärille heti maanantaiaamuna. Olen aikaisemmin yrittänyt puhua Mauron puolesta mutta katsahtaessani vaimoni kasvoja katsoin viisaimmaksi olla puhumatta mitään. Joku tässä talossa oli menettämässä perhekalleutensa ja parempi Mauro kuin minä. Olkoonkin että omillani on tässä elämän vaihteessa enää pääasiassa sentimentaalinen arvo, haluaisin silti mielelläni pitää ne hautaan asti. Olenhan jo poistattanut molemmat lonkat (tekonivel) ja haluaisin säilyttää vielä olemassaolevat osat koskemattomina. Seurasin siis Mauron esimerkkiä ja piilouduin pöydän alle, kunnes myrsky oli pyyhkäissyt ohitse. No, eläinlääkärille on jo soitettu ja Mauro saa pitää kalleutensa - fyysisesti. Hänelle tullaan antamaan piikki, jonka pitäisi vaimentaa ainakin pahin kiihko.
Mauro on nykyisin "teini-ikäinen" ja se luultavasti selittää paljon. Hän on siinä kehitysvaiheessa, jossa hän ei kuule mitään, ymmärrä mitään eikä tottele mitään. Ehkä tämä on se syy, miksi koulut niin mielellään suosittelevat ritalinia ja masennuslääkkeitä oppilaille. Niiden luullaan pitävän teini-ikäiset pojat kurissa ja herran nuhteessa lukioajan loppuun asti tai ainakin siihen asti, kunnes on aika muuttaa kotoa. Veljeni Bill, joka oli koko uransa aikana perusopettajana ja rehtorina, olisi asiasta varmaankin samaa mieltä. Mikäli on uskomista sanomalehtijuttuihin, näyttäisi siltä, ettei lääkitys tekisi pahaa opettajillekaan.
Olimme maanantaina ensimmäisellä toko-kurssilla (tottelevaisuuskoulutus). Meitä ei sentään heitetty ulos luokasta, mikä oli hyvä uutinen. Mauro oli tosin ehta oma itsensä ja yritti tarmokkaasti tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa halusivat ne sitä tai eivät. Ohjaajan tullessa lähelle Mauro ensin pissi tämän kengälle, hypähti sitten ylös ja antoi kuolaisen pusun. Ohjaaja ei ollut huomaavinaankaan mutta sehän ei tietysti Mauroon tepsi lainkaan. Odotamme mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Ongelmana on sekin, että Mauro oppii ja ikävystyy yhtä nopeasti. Se saa hänet hyvin pian etsimään vaihtoehtoista tekemistä, mistä ei yleensä hyvää seuraa.
Komentomme saattavat ulkopuolisesta kuulostaa hiukan sekavilta. Ne ovat nimittäin useammalla eri kielellä. "Sit" (istu) kuulostaa samalta sekä ruotsiksi että englanniksi. "Varsågod" (vapautuskäsky) on sen sijaan ruotsia, kun taas "tul" (tule tänne) on suomeksi. Meillä puhutaan siis sujuvasti sekä runglatia (Swenglish) että sunglantia (Finglish).
Mauro painaa nyt noin 34 kiloa ja on kokonaiset kuusi kuukautta vanha. Kävelemme joka päivä vähintäin kaksi tuntia. Pentuja ei kuulemma saa kävelyttää liikaa, koska ne ovat vielä kasvuiässä. Hän on edelleenkin hyvin pentumainen eikä ymmärrä, etteivät kaikki ihmiset tai koirat halua olla hänen ystäviään. Vietänkin paljon aikaa kiertäen mahdollisimman kaukaa vastaantulevia ihmisiä ja muita esteitä. Siihen tarvitaan varsin paljon lihasvoimaa ja olen parhaani mukaan yrittänyt pysäyttää hänen villeimmat intoilunsa. Pitää silti tunnustaa, että hänessä on pitelemistä. On sitä paitsi aika vaikeata kävellä 34-kiloinen jytkyttävä koira lahkeeseen liimautuneena. Asian voi tietysti ottaa positiivisestikin. Kaikki tämä liikunta on ollut hyväksi lonkkaleikkauksesta toipumiselle. Mauro ei tosin tarvitse yhtä paljon aikaa rasituksista toipumiseen kuin minä.
Mauron uudet aikuiset hampaat ovat oikein vaikuttavat. Hän ei enää aiheuta "body piercing" eli ylimääräisiä reikiä nahkaan mutta pureskelu ei siitä huolimatta ole juuri vähentynyt. Hän on vieläkin pentu ja haluaa maistaa ja teroittaa hampaitaan kaikkeen mitä nenän eteen osuu. Leluista ei ole kuin muisto jäljellä, kun Mauro saa ne hampaisiinsa.
Hän on jo nyt hyvin vahva ja pystyy vierittään suuriakin kiviä, joita on asetettu talonvieressä olevien puiden juureen. Hän on yrittänyt ahtaa niitä suuhunsakin siinä kuitenkaan onnistumatta. Luulen, että ystäväni, joiden tytär kasvattaa perhosia, ovat oikeassa. Olkoonkin, että perhosia ei voi kävelyttää hihnassa, ne eivät ainakaan nakerra huonekaluja tai syö puolta lehmää päivässä. Naapurin lapsilla taas on suuri, ruskea kani, jota viedään hihnassa ulos. Vaimoni mukaan nykyään on olemassa myös kani agilitya. Kysymys on: kani kotieläimenä - jytkyttävätkö nekin?
PS. Toko-koulutuksen ohjaaja suositteli lämpimästi yksityistunteja. Aloitamme heti tänään
It's him or me
Hej, Hej,
Pronounced as “Hey”. That is a Swedish “hello”, or more like “Hi”. It takes a guy like me time to get used to it because “Hey you” is typically not a common greeting in the US. If you were in the military, you quickly learned that a “Hey” without a specific name attached to it was dangerous. If you stopped and looked around you ended up on a detail doing something unpleasant. So, you learned to ignore it and keep walking as if you heard nothing. My, how times change.
Fall has fell here. It is colder than an insurance adjustor’s heart out there. We have quickly gone from 65 or so to the low 50’s during the day and low 40’s at night, with rain and wind. I know my friends in New Orleans and Tucson think that is winter but we have a long way to go yet. It gets colder every day and, as a friend used to say, “It’s getting cold enough to freeze your goonies off."
Speaking of which, Mauro has cast his doom. Over the weekend we had mostly cold rain and wind. What with rising testosterone levels and him being a weather wimp, Mauro has humped himself into deep trouble. Not being walked a lot, he had a lot of extra energy and was especially aggressive, jumping and nipping at us and running around the house getting into trouble. Saturday morning, from the other room, I heard “okay, that’s it, your balls are history.” These words were uttered by the sweetest, kindest, most loving lady I know. Mauro is quite sweet and happy until he has one of his attacks and then his eyes glaze over and he starts jumping and nipping and humping. Well, this time, My wife’s eyes glazed over the same way as she swore to call the vet on Monday morning. While I have spoken on Mauro’s behalf before, one look at my darling’s determined face and I decided to keep my big mouth shut. Someone in this house was losing his goonies. And while, at this point in life, mine serve only ornamental purposes, they have been with me a long time and have a certain sentimental value. Having already lost two hips, I decided that I would like to finish life with the remaining parts intact. It was clearly either him or me and I decided it should be him. So, I took a leaf from Mauro’s book and hid in the corner under a table until the storm had passed. The date is set and, while he won’t “go under the knife”, he will get an injection that hopefully will calm him down some.
Mauro is the equivalent of a teenager at this point. I suppose that explains a lot. He is certainly at the point where, like a teenager, he can ignore you completely when you speak to him. Maybe that’s what they need in schools instead of Ritalin and anti-depressants, etc. When the boys hit puberty, give them one of those shots and keep them on it until they graduate (or at least until they leave home). I suspect that after a lifetime of dealing with high school kids my brother Bill would agree. Judging from what I see in the papers, perhaps some of the faculty and school board also need those shots
Monday was Mauro’s first Obedience Class. The good news is that he was not thrown out. He was, however, his usual exuberant, happy, social self. He tried to meet every dog in the class. When the instructor came near him, he did a little submissive pee on her foot, jumped up and tried to lick her face. She tried not to encourage him but, with Mauro, that is only an invitation for more. It will be interesting to see how we do as the school goes on. The problem is that Mauro learns so quickly that he gets bored with the new lesson and starts looking for something with which to entertain himself (note the lack of an ending preposition). That usually ends in disaster. I think our commands have the other people in the class a little confused. They are part Swedish and part English (or “Swinglish” as its known here). You may here “Sit” followed by “varsogod” or “Tull” (Finnish) when we call him. I guess that is Finglish.
Mauro now weighs 75 pounds and is 6 months old this week. I walk him at least two hours a day and sometimes more. Since he is still a puppy and still learning, and is so social and loving, that means I spend a large part of the time trying to maneuver him around people and obstacles. That takes a lot of muscle. I have worked very hard to stop his wildest bursts of enthusiasm; however, he is still a real handful. Also, when he goes into his humping mode, it is very difficult to walk with a 75 pound dog glued to your leg. All this exercise has been great for my rehabilitation but it is also tiring and, as I’ve said before, he recovers faster than I do.
His new teeth are working quite well. This has meant that we don’t get all the body piercing but it also means he has another tool that he uses on everything he runs into (“into which he runs” sounds stupid so I am violating the rule). He is still puppy enough to want to chew things and those teeth can really do some damage. All the hard rubber toys we bought him have suddenly been torn to shreds. They should last a long time but when he turns his mind to one of the toys it is quickly destroyed. He is quite strong. The trees around the building have rocks the size of cantaloupes in the ground around them as a border. Mauro has taken to rolling one of the stones, which weighs between 5 and 10 pounds, around with his paws and is almost able to pick it up in his mouth. I think my friends, whose daughter is raising Monarch Butterflies, have the right idea. While it is probably difficult to put one on a leash, they don’t chew the furniture or eat half a cow a day. Or, like the children next door to us, a rabbit. They have a beautiful large brown rabbit. They even have a leather harness and leash and take it for walks. My wife tells me that there are even rabbit agility contests like they have for dogs. This, of course, leads to the question, being rabbits, do they hump?
PS. The trainer at the obedience school suggested private lessons. We will start today.
Pronounced as “Hey”. That is a Swedish “hello”, or more like “Hi”. It takes a guy like me time to get used to it because “Hey you” is typically not a common greeting in the US. If you were in the military, you quickly learned that a “Hey” without a specific name attached to it was dangerous. If you stopped and looked around you ended up on a detail doing something unpleasant. So, you learned to ignore it and keep walking as if you heard nothing. My, how times change.
Fall has fell here. It is colder than an insurance adjustor’s heart out there. We have quickly gone from 65 or so to the low 50’s during the day and low 40’s at night, with rain and wind. I know my friends in New Orleans and Tucson think that is winter but we have a long way to go yet. It gets colder every day and, as a friend used to say, “It’s getting cold enough to freeze your goonies off."
Speaking of which, Mauro has cast his doom. Over the weekend we had mostly cold rain and wind. What with rising testosterone levels and him being a weather wimp, Mauro has humped himself into deep trouble. Not being walked a lot, he had a lot of extra energy and was especially aggressive, jumping and nipping at us and running around the house getting into trouble. Saturday morning, from the other room, I heard “okay, that’s it, your balls are history.” These words were uttered by the sweetest, kindest, most loving lady I know. Mauro is quite sweet and happy until he has one of his attacks and then his eyes glaze over and he starts jumping and nipping and humping. Well, this time, My wife’s eyes glazed over the same way as she swore to call the vet on Monday morning. While I have spoken on Mauro’s behalf before, one look at my darling’s determined face and I decided to keep my big mouth shut. Someone in this house was losing his goonies. And while, at this point in life, mine serve only ornamental purposes, they have been with me a long time and have a certain sentimental value. Having already lost two hips, I decided that I would like to finish life with the remaining parts intact. It was clearly either him or me and I decided it should be him. So, I took a leaf from Mauro’s book and hid in the corner under a table until the storm had passed. The date is set and, while he won’t “go under the knife”, he will get an injection that hopefully will calm him down some.
Mauro is the equivalent of a teenager at this point. I suppose that explains a lot. He is certainly at the point where, like a teenager, he can ignore you completely when you speak to him. Maybe that’s what they need in schools instead of Ritalin and anti-depressants, etc. When the boys hit puberty, give them one of those shots and keep them on it until they graduate (or at least until they leave home). I suspect that after a lifetime of dealing with high school kids my brother Bill would agree. Judging from what I see in the papers, perhaps some of the faculty and school board also need those shots
Monday was Mauro’s first Obedience Class. The good news is that he was not thrown out. He was, however, his usual exuberant, happy, social self. He tried to meet every dog in the class. When the instructor came near him, he did a little submissive pee on her foot, jumped up and tried to lick her face. She tried not to encourage him but, with Mauro, that is only an invitation for more. It will be interesting to see how we do as the school goes on. The problem is that Mauro learns so quickly that he gets bored with the new lesson and starts looking for something with which to entertain himself (note the lack of an ending preposition). That usually ends in disaster. I think our commands have the other people in the class a little confused. They are part Swedish and part English (or “Swinglish” as its known here). You may here “Sit” followed by “varsogod” or “Tull” (Finnish) when we call him. I guess that is Finglish.
Mauro now weighs 75 pounds and is 6 months old this week. I walk him at least two hours a day and sometimes more. Since he is still a puppy and still learning, and is so social and loving, that means I spend a large part of the time trying to maneuver him around people and obstacles. That takes a lot of muscle. I have worked very hard to stop his wildest bursts of enthusiasm; however, he is still a real handful. Also, when he goes into his humping mode, it is very difficult to walk with a 75 pound dog glued to your leg. All this exercise has been great for my rehabilitation but it is also tiring and, as I’ve said before, he recovers faster than I do.
His new teeth are working quite well. This has meant that we don’t get all the body piercing but it also means he has another tool that he uses on everything he runs into (“into which he runs” sounds stupid so I am violating the rule). He is still puppy enough to want to chew things and those teeth can really do some damage. All the hard rubber toys we bought him have suddenly been torn to shreds. They should last a long time but when he turns his mind to one of the toys it is quickly destroyed. He is quite strong. The trees around the building have rocks the size of cantaloupes in the ground around them as a border. Mauro has taken to rolling one of the stones, which weighs between 5 and 10 pounds, around with his paws and is almost able to pick it up in his mouth. I think my friends, whose daughter is raising Monarch Butterflies, have the right idea. While it is probably difficult to put one on a leash, they don’t chew the furniture or eat half a cow a day. Or, like the children next door to us, a rabbit. They have a beautiful large brown rabbit. They even have a leather harness and leash and take it for walks. My wife tells me that there are even rabbit agility contests like they have for dogs. This, of course, leads to the question, being rabbits, do they hump?
PS. The trainer at the obedience school suggested private lessons. We will start today.
Subscribe to:
Posts (Atom)