Toissa iltana olimme menossa yhdelle mieluisimmista asian toimituspaikostani, kun satuin näkemään jonkun pusikossa. Joku ääliö oli piilossa pimeässä puun takana. En nähnyt muuta kuin kasvot katuvalon loisteessa. Se säikäytti meitikan oikein perusteellisesti ja niinpä isäntäni huomasi yhtäkkiä syöksyvänsä pää kolmantena jalkana meitikan perässä.
Olen tätä nykyä jo niin suuri, ettei meitkkaa enää niin vain pysäytetä. Siinä juostessaan isäntäni ajatteli selviytyvänsä tilanteesta aika hyvin, mutta yllättävät sadan metrin aidat eivät kuitenkaan ole erityisen suositeltava harrastus henkilölle, jolla on kaksi tekoniveltä lonkissa. Vasta parinkymmenen metrin päässä hän sai jarrutettua sen verran, että sai minut pysähtymään. Sain tietysti kuulla kunniani. Heti kun hän oli hiukan rauhoittunut, panin uudelleen raviksi ja toin meidät suoraan kotiin.
Talvi on vihdoin saapunut. Viime lauantai oli oikein kaunis aurinkoinen päivä ja sunnuntaina kaikki oli häikäisevän valkoista. Ulkona satoi lunta ja isäntäni vei minut heti ulos ihailemaan elämäni ensimmäistä ensilunta. En ensin oikein tiennyt, mikä oli homman nimi. Maa oli vielä liian lämmin ja lumi suli heti. Ei ollut ollenkaan helppoa saada suuria lumihiutaleita kiinni kielellä ja suureksi harmikseni ne sulivat heti pois.
Maanantainan oli kylmää ja kuivaa, ja tiistaina satoi vettä ja lämpötila putosi nollan tuntumiin. Sinä iltanan alkoi uudelleen sataa lunta. Maa ei edelleenkään ollut tarpeeksi jäätynyt mutta torstaina ja perjantaina yöt muuttuivat kylmemmiksi. lauantaina heräsimme lumivalkoiseen maahan ja lunta on tullut lisää sen jälkeenkin.
Nyt olen sitten vihdoinkin oivaltanut, kuinka hauskaa lumessa telmiminen on. Sitä voi aurata nenällä, siinä voi juosta ja hyppiä lumi pöllyten. Kävimme jälleen koirapuistossa ja meitikka vietti aikansa juoksemalla puiston päästä päähän. Onnistuin vohkimaan emäntäni lapasen ainakin kahdesti. Kyllä oli hauskaa nähdä ihmisteni ravaavan meitikan perässä saapaat lumessa sutien. Heittelin lapasta ilmaan ja syöksähtelin sen perässä. Pudottelin sitä vähän väliä maahan ja nappasin sen sitten viime tipassa ihan emäntäni nenän edestä.
Ongelmana on nyt sitten se, että lumessa myllääminen on niin hauskaa, että kerjään ulos vähän väliä. Ihmisteni on vaikeata tietää, milloin minun on pakko päästä ulos hoitamaan tarpeeni ja milloin haluan ulos vain huvin vuoksi. Tätä asiantilaa kesti eilen iltaan saakka.
Nyt meillä on sitten ehta lumimyrsky. Jäätävä keli ja kaamea tuuli. Meitikalla ei ole minkäänlaista tarvetta mennä ulos. Pakon edessä pyrähdän talon edessä olevalle parkkipaikalle, hoidan hommat niin pian kuin mahdollista ja hölkkään häntä suorana takaisin kotiin.
Lumi ja jää tekee kadut hyvin liukkaiksi. Sannoituskaan ei juuri auta, koska se jää helposti lumen alle. Isäntäni on jo kerran vetänyt saappaat sutien. Hän ei katsonut mihin pani jalkansa ja veti tietysti kuupat. Hän onnistui sentään suojelemaan keinnivelisiä lonkkiaan. Olin hyvin huolestunut hänen kaatuessaan enkä oikein tiennyt, mitä asiasta olisi pitänyt ajatella. Hänen oli vaikeata päästä ylös maasta ja se näytti hiukan huvittavalta, joten viattomuuksissani luulin hänen pelleilevän. Niin minä sitten nuolin hänen kasvojaan ja seisoin hänen päällään ajattelematta ollenkaan, kuinka vaikeata on nousta 42 kiloinen koira rinnalla kuolaten.
Monday, November 24, 2008
snow and ice
The other night we were headed toward one of my favorite spots when I saw someone on the hill above us. Some idiot was sitting up there in the trees in the dark. I could see the light shining on his face. For some reason that spooked me and suddenly my human dad found himself running down the street behind me. And, while he thought he was doing quite well with two hip replacements, running behind a dog that has taken you off guard so that you can’t stop or set your feet is not recommended.
After about 20 meters or so, he managed to drag me to a halt and had a serious talk with me. As soon as he relaxed a little, I was dragging him toward home again. I am so strong that it is almost impossible to hold me back if I catch you off guard.
We can safely say that winter is here. Last Saturday was beautiful. Sunday afternoon, we looked out the window and all we saw was white. It was snowing and huge flakes were falling. My human dad took me out to see the snow. I didn’t quite know what to think of it. The ground was still too warm to hold the snow and I found out that it is very difficult to catch snowflakes in my mouth and, if you do, they melt instantly.
Monday was dry and cold and Tuesday it poured down rain and was close to freezing. Wednesday morning it was dry and cold again. That evening it started snowing again. The ground was still not cold enough to hold the snow. Thursday and Friday were freezing at night and not much warmer during the day. Saturday morning we woke up to 4 inches of snow and it has been snowing ever since.
Now I have discovered what neat stuff snow really is. You can bury your nose in it and just walk along like a snow plow. You can run and jump around in it and just have a wonderful time. We went to the dog park this morning and I spent my time running from one end to the other. I managed to pull my human mom's mitten off twice. That was a wonderful game, running from one end of the park to the other with two people chasing me trying to get the mitten back, while everyone sliped and slided in the snow. I tossed it in the air and jumped after it. I would drop it and wait until they were almost ready to pick it up and then grab it and take off again.
Problem is now that I know what fun the snow is I want to be outside all the time. I start whining and my folks don’t know whether I need to pee or just want to go play in the snow. That is until last evening.
We are having a genuine arctic snow storm. Freezing temperatures, heavy winds. I have no desire none what so ever to go out in that. I run to the parking lot in front of the house, take care of business and run back inside.
With the snow and ice on the ground, it is very slippery. They put sand on the sidewalks but at night it freezes over and if you walk in the snow you never know what is underneath. My human dad has already taken his first fall. He didn’t look very graceful when he did it but he managed to protect his hips. I was very concerned when he fell. It is a little difficult to get up with the hip problem. So, after I saw that he was okay and saw him trying to get up, I decided it must be a new game and dove on top of him. I didn't realize how difficult it is to stand up with 42 kg of dog standing on the back.
After about 20 meters or so, he managed to drag me to a halt and had a serious talk with me. As soon as he relaxed a little, I was dragging him toward home again. I am so strong that it is almost impossible to hold me back if I catch you off guard.
We can safely say that winter is here. Last Saturday was beautiful. Sunday afternoon, we looked out the window and all we saw was white. It was snowing and huge flakes were falling. My human dad took me out to see the snow. I didn’t quite know what to think of it. The ground was still too warm to hold the snow and I found out that it is very difficult to catch snowflakes in my mouth and, if you do, they melt instantly.
Monday was dry and cold and Tuesday it poured down rain and was close to freezing. Wednesday morning it was dry and cold again. That evening it started snowing again. The ground was still not cold enough to hold the snow. Thursday and Friday were freezing at night and not much warmer during the day. Saturday morning we woke up to 4 inches of snow and it has been snowing ever since.
Now I have discovered what neat stuff snow really is. You can bury your nose in it and just walk along like a snow plow. You can run and jump around in it and just have a wonderful time. We went to the dog park this morning and I spent my time running from one end to the other. I managed to pull my human mom's mitten off twice. That was a wonderful game, running from one end of the park to the other with two people chasing me trying to get the mitten back, while everyone sliped and slided in the snow. I tossed it in the air and jumped after it. I would drop it and wait until they were almost ready to pick it up and then grab it and take off again.
Problem is now that I know what fun the snow is I want to be outside all the time. I start whining and my folks don’t know whether I need to pee or just want to go play in the snow. That is until last evening.
We are having a genuine arctic snow storm. Freezing temperatures, heavy winds. I have no desire none what so ever to go out in that. I run to the parking lot in front of the house, take care of business and run back inside.
With the snow and ice on the ground, it is very slippery. They put sand on the sidewalks but at night it freezes over and if you walk in the snow you never know what is underneath. My human dad has already taken his first fall. He didn’t look very graceful when he did it but he managed to protect his hips. I was very concerned when he fell. It is a little difficult to get up with the hip problem. So, after I saw that he was okay and saw him trying to get up, I decided it must be a new game and dove on top of him. I didn't realize how difficult it is to stand up with 42 kg of dog standing on the back.
Mauro ja feng shui
Tässä toissa päivänä isäntäni suurella innolla sekä imuroi että pesi kaikki lattiat. Hänen mielestään työhuone varsinkin oli siivouksen tarpeessa. Minulla oli siellä ihan oma punainen, karvainen matto, jonka tarkoituksena oli toimia jonkinmoisena patjana. Tarmokkaana ja yrityshaluisena poikana minä tietysti panin sen heti palasiksi, mitä ei ikävä kyllä ollenkaan arvostettu. Isäntäni päätti, että nyt riittää ja haki roskapussin, johon hän sitten hyvässä järjestyksessä kokosi kaikki palaset. Lähtiessään huoneesta hän pani pussin hetkeksi pyödälle ja jätti minut huoneeseen ypöyksin ja niin samat punaiset karvapalat olivat kohta uudelleen sikinsokin pitkin lattiaa. Isäntäni luuli takaisin tullessaan näkevänsä näkyjä. Hänen piti pysähtyä hetkeksi ja miettiä, eikö hän todellakaan ollut niitä vielä korjannut pois. Sitten hän näki roskapussin palasia karvapallojen joukossa ja arvasi kuka oli ollut asialla. Minä tietysti rohmusin roskapussin, revin sen pieniksi palasiksi ja asettelin karvapalloni takaisin niiden omille paikoilleen. Olen hyvin tarkka poika oman henkilökohtaisen feng shuini osalta.
Mauro's feng shui
The other day my human dad vacuumed and scrubbed all the floors and generally cleaned the place up. He thought that the office especially needed cleaning. I had a small fluffy rug that was put in here for me to lay on. Being a natural born entrepreneur, I did what any good businessman would do with his property. I subdivided it into a number of much smaller parcels. My human dad decided that enough was enough and picked up all the pieces and put them in a plastic bag which he tied up and laid on the desk. He then cleaned everything, spread the big rug out and went on to something else, leaving me in the office out of the way. When he came back to the office later, he thought he was going crazy. The pieces of my mat were back on the floor exactly where they were when he picked them up. He had to stop and think to be sure he hadn’t imagined picking them up. Then he saw the little pieces of plastic bag spread around. I had retrieved the bag from the desk, torn it open and replaced things exactly where I wanted them. I have very strong feelings about my feng shui.
Monday, November 17, 2008
koirainen houdini
Muutama viikko sitten isäntäni päätti hankkia paikallisen ajokortin. Koska ajotesti pidettiin jossain kaukaisessa ja tuntemattomassa lähiössä, emäntäni lähti mukaan oppaaksi. He joutuivat siitä syystä jättämään minut yksin kotiin muutamaksi tunniksi, ja lähtiessään he luulivat olevansa meitikkaa ovelampia.
Pentuna ollessani ihmiseni ostivat minulle metallisen pentuaitauksen, joka koostui viidestä kokoontaitettavasta osasta. Ajokokeeseen lähtiessään he sitoivat aitauksen toisen pään kiinni muoviseen lentohäkkiini, jossa tapaan nukkua öisin. Aitauksen toinen pää työnnettiin syvälle seinän ja häkin väliin, jolloin häkin eteen jäi eräänläinen eteinen. Ihmiseni ajattelivat, että sillä tavoin minulla olisi hiukan enemmän liikkumavaraa ja myös paikka vesi- ja ruokakupille, jotka eivät enää lentohäkkiin mahdu. Hyvä ajatus mutta se ei oikein toiminut.
Ajokoe vei enemmän aikaa kuin he olivat luulleet, joten emäntäni päätti lähteä kotiin etuajassa. Kottin tullessa olin häntä ovella vastassa häntä vilkkaasti vatkaten. Mikä ihanan hölmistynyt ilme! Yritin parhaani mukaan näyttää mahdollisimman viattomalta.
Emäntäni syöksyi heti makuuhuoneeseen ihmettelemään, millä kumman konstilla olin päässyt sieltä ulos. Ei se ollut homma eikä mikään. Kunhan taittelin sievästi aitauksen häkkiä vasten. Eihän se ollut narulla kiinni kuin toisesta päästä. Sen jälkeen pääsin sängylle makuulle. Kotvan kuluttua sekin kävi tylsäksi, joten muutaman yrityksen jälkeen sain kuin saikin oven auki. Niin minulla oli sitten koko huoneisto käytössäni. En kumminkaan särkenyt mitään enkä edes syönyt huonekaluja. Ihmiseni eivät kumminkaan olleet asiasta erityisen ilahtuneita. Heistä ajatus 7 kuukautisesta pennusta, joka kykenee aukomaan ovia ja taittelemaan aitauksia, oli varsin pelottava. Nyt meitikka sitten lukitaan lentohäkkiin, joka kerta heidän lähtiessä ulos.
Tänä aamuna isäntäni lukiessa sähköpostiaan kävin ilmoittamassa hänelle, että oli aika aamu-unillemme. Hän tapaa tavallisesti jättää makuuhuoneen oven auki ja sulkea pääsyn sinne aitauksen avulla. Terävänä poikana minä ensin taittelin aitauksen sivuun, kiehnäsin itselleni mukavan paikan sängyn päällä ja menin sitten pyytämään isännän mukaan.
Luulen, että olen vihdoin onnistunut osoittamaan, että canet ovat pelottavan älykkäitä.
Pentuna ollessani ihmiseni ostivat minulle metallisen pentuaitauksen, joka koostui viidestä kokoontaitettavasta osasta. Ajokokeeseen lähtiessään he sitoivat aitauksen toisen pään kiinni muoviseen lentohäkkiini, jossa tapaan nukkua öisin. Aitauksen toinen pää työnnettiin syvälle seinän ja häkin väliin, jolloin häkin eteen jäi eräänläinen eteinen. Ihmiseni ajattelivat, että sillä tavoin minulla olisi hiukan enemmän liikkumavaraa ja myös paikka vesi- ja ruokakupille, jotka eivät enää lentohäkkiin mahdu. Hyvä ajatus mutta se ei oikein toiminut.
Ajokoe vei enemmän aikaa kuin he olivat luulleet, joten emäntäni päätti lähteä kotiin etuajassa. Kottin tullessa olin häntä ovella vastassa häntä vilkkaasti vatkaten. Mikä ihanan hölmistynyt ilme! Yritin parhaani mukaan näyttää mahdollisimman viattomalta.
Emäntäni syöksyi heti makuuhuoneeseen ihmettelemään, millä kumman konstilla olin päässyt sieltä ulos. Ei se ollut homma eikä mikään. Kunhan taittelin sievästi aitauksen häkkiä vasten. Eihän se ollut narulla kiinni kuin toisesta päästä. Sen jälkeen pääsin sängylle makuulle. Kotvan kuluttua sekin kävi tylsäksi, joten muutaman yrityksen jälkeen sain kuin saikin oven auki. Niin minulla oli sitten koko huoneisto käytössäni. En kumminkaan särkenyt mitään enkä edes syönyt huonekaluja. Ihmiseni eivät kumminkaan olleet asiasta erityisen ilahtuneita. Heistä ajatus 7 kuukautisesta pennusta, joka kykenee aukomaan ovia ja taittelemaan aitauksia, oli varsin pelottava. Nyt meitikka sitten lukitaan lentohäkkiin, joka kerta heidän lähtiessä ulos.
Tänä aamuna isäntäni lukiessa sähköpostiaan kävin ilmoittamassa hänelle, että oli aika aamu-unillemme. Hän tapaa tavallisesti jättää makuuhuoneen oven auki ja sulkea pääsyn sinne aitauksen avulla. Terävänä poikana minä ensin taittelin aitauksen sivuun, kiehnäsin itselleni mukavan paikan sängyn päällä ja menin sitten pyytämään isännän mukaan.
Luulen, että olen vihdoin onnistunut osoittamaan, että canet ovat pelottavan älykkäitä.
canine houdini
Few weeks ago my human dad decided to get a new driver's license because his US license was not valid here. My human mom had to go to the driving test with him, because the place was difficult to find for a not-local person. In process they had to leave me alone for several hours. It meant outsmarting me.
When I was a small puppy, they bought a metal framework consisting of five sections that could be unfolded and attached to each other. It then built a small cage.
So, when they left for the test, they put the framework up around the crate and next to the bedroom door and closed the door. They figured that way, I could sleep in my care and have little more room to move around outside the crate - without wandering around the house getting in trouble. Nice idea. It didn't work quite the way they thought.
When the test dragged on, my mom decided to come home ahead of dad. When she got home, I met her at the front door. Oh boy, you guys should have seen the look on her face! She looked like she had seen a ghost. I tried to keep straight face, wag my tail and look innocent...
When she run to see how I had managed to get out, she was up for a surprise. I had very carefully folded the framework next to the crate. I had made myself comfortable on the bed, but after awhile I got bored and managed to figure out how to open the bedroom door. After that I had my run of the house. I didn’t damage anything but the idea that 7 month old puppy has already figured out how to open doors and push back a steel framework was kind of scary. At least, that's what my folks said. Now they lock me up in the crate everytime they go out.
Now, this morning, my dad was in the office writing emails and I went to tell him that it was time for our nap. He ordinarily leaves the bedroom door open and keep me away from the bed with the frame. Now he found out why I kept insisting that we go to the bedroom. I was very proud of the fact that I had pushed the frame aside again and already made a place on the bed. I just wanted to invite him to join me. I think I have pretty much proven that “Canes are frighteningly intelligent.”
When I was a small puppy, they bought a metal framework consisting of five sections that could be unfolded and attached to each other. It then built a small cage.
So, when they left for the test, they put the framework up around the crate and next to the bedroom door and closed the door. They figured that way, I could sleep in my care and have little more room to move around outside the crate - without wandering around the house getting in trouble. Nice idea. It didn't work quite the way they thought.
When the test dragged on, my mom decided to come home ahead of dad. When she got home, I met her at the front door. Oh boy, you guys should have seen the look on her face! She looked like she had seen a ghost. I tried to keep straight face, wag my tail and look innocent...
When she run to see how I had managed to get out, she was up for a surprise. I had very carefully folded the framework next to the crate. I had made myself comfortable on the bed, but after awhile I got bored and managed to figure out how to open the bedroom door. After that I had my run of the house. I didn’t damage anything but the idea that 7 month old puppy has already figured out how to open doors and push back a steel framework was kind of scary. At least, that's what my folks said. Now they lock me up in the crate everytime they go out.
Now, this morning, my dad was in the office writing emails and I went to tell him that it was time for our nap. He ordinarily leaves the bedroom door open and keep me away from the bed with the frame. Now he found out why I kept insisting that we go to the bedroom. I was very proud of the fact that I had pushed the frame aside again and already made a place on the bed. I just wanted to invite him to join me. I think I have pretty much proven that “Canes are frighteningly intelligent.”
Wednesday, October 8, 2008
koirapuisto - dog park
Oh yes, we still go regularly the dog park. I just haven't had time to write about these adventures.
Juu, käymme edelleenkin säännöllisesti koirapuistossa. En vain ole millään ehtinyt kertoa viimeisimmistä tapahtumista.
Juu, käymme edelleenkin säännöllisesti koirapuistossa. En vain ole millään ehtinyt kertoa viimeisimmistä tapahtumista.
Minä ja minun risat
Kylläpä aika rientää. Tuntuu siltä kuin vasta olisi ollut kesä ja nyt lehdet jo putoavat puista. Meitikka on ollut kiireinen poika ja olen käynyt ahkerasti koulussa joka maanantai-ilta. Yritän tehdä kotitehtävätkin mutta se homma sujuu vain suostuttelun voimin. Mieluiten lihapullien voimin, maksakarkitkaan eivät ole pahasta.
Koulu oli ihan ok, olkoonkin että opettaja pani meitikan käyttämään kuonokoppaa. Nyt minä sitten pääsen ulos vain kopalla varustettuna. Ikävä tunnustaa mutta olen menettänyt vähäisimmätkin haluni lähteä ulos. Kotiväen pannessa kenkiä jalkaan ja hakiessa hihnaa, minä sudin pöydän alle piiloon. "Tule, mennään kävelylle". Juu niin, siitä vaan, ihan vapaasti. Patikoikaa senkun sielu sietää. Meikäpoika pysyy kotona.
Olen ollut eläinlääkärissä tänään. Nenäni on vuotanut tässä jonkin aikaa. Ensin luulivat, että olen saanut jonkinmoisen mikroskooppisen nenäpunkin (yäk). Sain siihen patterin lääkkeitä, mitkä eivät tehonneet. Otin pillerit ilman mitään ongelmia, koska en millään voi vastustaa lihapullia. Edeltäjäni ei kuulemma langennut moiseen halpaan mutta - hei - minä olen vain seitsemän kuukautta. Ja poika. Kuinka julmetun terävä tässä oikein pitäisi olla...
Olin tänään koko päivän eläinlääkärillä. Meikäpoika nukutettiin, nenä huuhdeltiin ja kynnetkin leikattiin. Kurkkuakin taisivat rassata. Eläinlääkeri mutisi jotain jostain risoista ja koepalojen ottamisesta. Ei aavistustakaan, mitä hän sillä tarkoitti mutta kurkkua kirveltää vieläkin. Ja niin kirveltää kukkaroakin. En ole totisesti ollut erityisen voitokas sijoitus vakuutusyhtiölle.
Koulu oli ihan ok, olkoonkin että opettaja pani meitikan käyttämään kuonokoppaa. Nyt minä sitten pääsen ulos vain kopalla varustettuna. Ikävä tunnustaa mutta olen menettänyt vähäisimmätkin haluni lähteä ulos. Kotiväen pannessa kenkiä jalkaan ja hakiessa hihnaa, minä sudin pöydän alle piiloon. "Tule, mennään kävelylle". Juu niin, siitä vaan, ihan vapaasti. Patikoikaa senkun sielu sietää. Meikäpoika pysyy kotona.
Olen ollut eläinlääkärissä tänään. Nenäni on vuotanut tässä jonkin aikaa. Ensin luulivat, että olen saanut jonkinmoisen mikroskooppisen nenäpunkin (yäk). Sain siihen patterin lääkkeitä, mitkä eivät tehonneet. Otin pillerit ilman mitään ongelmia, koska en millään voi vastustaa lihapullia. Edeltäjäni ei kuulemma langennut moiseen halpaan mutta - hei - minä olen vain seitsemän kuukautta. Ja poika. Kuinka julmetun terävä tässä oikein pitäisi olla...
Olin tänään koko päivän eläinlääkärillä. Meikäpoika nukutettiin, nenä huuhdeltiin ja kynnetkin leikattiin. Kurkkuakin taisivat rassata. Eläinlääkeri mutisi jotain jostain risoista ja koepalojen ottamisesta. Ei aavistustakaan, mitä hän sillä tarkoitti mutta kurkkua kirveltää vieläkin. Ja niin kirveltää kukkaroakin. En ole totisesti ollut erityisen voitokas sijoitus vakuutusyhtiölle.
Me and my tonsils
Dear me, time sure flies. It feels like it was just summer and now the leaves are already falling. I have been a busy boy and been at school every monday evening. I try to do my homework too - of course, with help of some persuation. Preferably meatballs, but I don't say no to liver candy either.
The school has been alright, except for the fact that the teacher made me wear a muzzle. Now my folks put it on everytime we go out. Hate to say it, but I have lost all desire to go for walks. When they take out the leash, I hide under the table. "Come on, let's go for a walk". Yeah, right... Please go ahead if you feel like it. I prefer to stay home.
I have been at the vet today. My nose has been running for awhile. First they thought I had gotten some sort of nasal mites (yuck), so I got a load of pills. Yes, I did swallow them without problem. I'm a sucker for meatballs. According to my folks my predecessor didn't fall for that trick, but - hey - I'm only seven months. And I'm a boy. Not very smart, am I...
Today my folks took my back to the vet. I was sedated, got my nose flushed and nails clipped. I think someone poked in my throat too. The vet said something about infected tonsils and taking samples. No idea what she meant, but my throat sure is sore. I sure haven't been a very good investment for the insurance company.
The school has been alright, except for the fact that the teacher made me wear a muzzle. Now my folks put it on everytime we go out. Hate to say it, but I have lost all desire to go for walks. When they take out the leash, I hide under the table. "Come on, let's go for a walk". Yeah, right... Please go ahead if you feel like it. I prefer to stay home.
I have been at the vet today. My nose has been running for awhile. First they thought I had gotten some sort of nasal mites (yuck), so I got a load of pills. Yes, I did swallow them without problem. I'm a sucker for meatballs. According to my folks my predecessor didn't fall for that trick, but - hey - I'm only seven months. And I'm a boy. Not very smart, am I...
Today my folks took my back to the vet. I was sedated, got my nose flushed and nails clipped. I think someone poked in my throat too. The vet said something about infected tonsils and taking samples. No idea what she meant, but my throat sure is sore. I sure haven't been a very good investment for the insurance company.
Friday, September 19, 2008
Respect!
We have been to the dog park three times this week. It is good for Mauro and us. He runs his butt off and tires himself out and we get a more docile dog. He also is becoming better socialized. On the first trip, we met a young lady with two little Pugs probably about 20 pounds apiece at the most. The younger one just played with Mauro and put up with his attempts at dominance. The older one, I guess about 6 years old or so, wasn’t about to put up with Mauro’s guff. As soon as Mauro started to throw his weight around, that little guy got right up in his face and told him off. Within a few seconds, the 20 pound Pug was chasing the 75 pound Cane Corso and showing him exactly how to act and where 6 month old dogs fit in the pack compared to a grizzled old veteran. It was funny to watch and a good lesson for Mauro.
Yesterday at the dog park, we met a lady with a Neopolitan Mastiff named Nero. They are cousins to the Cane Corso and about twice the Cane’s size. This one weighed at least 175 pounds and was 5 years old I’d guess. He was a gigantic dog. His coat was the most beautiful gray I have ever seen. Mauro started to play with him and then started jumping on him and being a typical puppy nuisance. The big dog first just turned away. Then he started playing and running with Mauro. That worked for a while until Mauro started getting obnoxious. Then the big guy, who was as gentle as he was big, got tired of Mauro’s shenanigans and started running over Mauro and knocking him down. At one point, he was doing the doggy equivalent of sitting on Mauro. Every time Mauro tried to dominate, the big guy just knocked him on his behind and walked away. Another good lesson. Unfortunately, both dogs, plus a Shepherd puppy that had joined them, hit the Mastiff’s owner from behind as they were playing. They took her down and when she left she was limping. It was a lesson for her also. When over 300 hundred pounds of dog are running around, you don’t turn your back on them.
Today we met some people at the park with three mature Afghans. The oldest one was let loose to run with Mauro. The Mastiff yesterday was gigantic and quite fast and graceful in his movements. But, Mauro had no trouble keeping up with him and was much more agile. The Afghan bounced around a few times, jumping and playing with Mauro. Then they started running. Though Mauro is quite fast and agile, the Afghan left him in the dust. The Afghan could out run him quite easily and could turn on a dime. He was beautiful to watch. The look on Mauro’s face when the Afghan took off was comical. He was used to being able to out run and over power just about any dog he has met. Suddenly, he was faced with a dog that could out maneuver him and, in fact, run circles around him. Another lesson learned. Also today, Mauro’s manners were much improved. He paid the proper respect to the older dog.
The problem with these sessions is that they take a lot of work on our part. Getting there on the subway is not such a problem but all the walking and playing with Mauro tires us out also. The good thing about it is that he is tired when he gets home and does not go looking for mischief (quite as much as usual). That is good because we are both too tired when we get home to do any more.
Yesterday at the dog park, we met a lady with a Neopolitan Mastiff named Nero. They are cousins to the Cane Corso and about twice the Cane’s size. This one weighed at least 175 pounds and was 5 years old I’d guess. He was a gigantic dog. His coat was the most beautiful gray I have ever seen. Mauro started to play with him and then started jumping on him and being a typical puppy nuisance. The big dog first just turned away. Then he started playing and running with Mauro. That worked for a while until Mauro started getting obnoxious. Then the big guy, who was as gentle as he was big, got tired of Mauro’s shenanigans and started running over Mauro and knocking him down. At one point, he was doing the doggy equivalent of sitting on Mauro. Every time Mauro tried to dominate, the big guy just knocked him on his behind and walked away. Another good lesson. Unfortunately, both dogs, plus a Shepherd puppy that had joined them, hit the Mastiff’s owner from behind as they were playing. They took her down and when she left she was limping. It was a lesson for her also. When over 300 hundred pounds of dog are running around, you don’t turn your back on them.
Today we met some people at the park with three mature Afghans. The oldest one was let loose to run with Mauro. The Mastiff yesterday was gigantic and quite fast and graceful in his movements. But, Mauro had no trouble keeping up with him and was much more agile. The Afghan bounced around a few times, jumping and playing with Mauro. Then they started running. Though Mauro is quite fast and agile, the Afghan left him in the dust. The Afghan could out run him quite easily and could turn on a dime. He was beautiful to watch. The look on Mauro’s face when the Afghan took off was comical. He was used to being able to out run and over power just about any dog he has met. Suddenly, he was faced with a dog that could out maneuver him and, in fact, run circles around him. Another lesson learned. Also today, Mauro’s manners were much improved. He paid the proper respect to the older dog.
The problem with these sessions is that they take a lot of work on our part. Getting there on the subway is not such a problem but all the walking and playing with Mauro tires us out also. The good thing about it is that he is tired when he gets home and does not go looking for mischief (quite as much as usual). That is good because we are both too tired when we get home to do any more.
Vanhempia pitää kunnioittaa
Olemme olleet koirapuistossa kolme kertaa tällä viikolla. Se on hiukan rasittavaa mutta tekee hyvää sekä Maurolle että meille. Mauro saa kerrankin juosta ympäriinsä sydämensä halusta ja säsyttää itsensä oikein kunnolla. Väsynyt koira on rauhallinen koira. Puistossa käynti on myös hyvä keino sosiaalistaa häntä muihin koiriin.
Tämän viikon ensimmäisellä retkellä tapasimme neitokaisen, jolla oli mukana kaksi mopsia. Nuorempi niistä leikki Mauron kanssa ja yritti parhaansa mukaan sietää Mauron taipumusta olla päällepäsmärinä. Vanhempi herra Mopsi ei moista siivotonta käytöstä hyväksynyt lainkaan ja pani etujalkansa kenoon Mauron rintaa vasten ja päästeli ärräpäitä oikein raikuvasti. Tämän jälkeen noin 10 kg herra Mopsi jahtasi 35 kg cane corsoa pitkin ja poikin ja näytti nappulalle mistä kana pissii. Se oli hyvä opetus Maurolle. Ei se ole aina koosta kiinni. Vanhempia pitää kunnioittaa.
Ollessamme toista kertaa puistossa tapasimme rouvan, jolla oli mukanaan napolin mastiffi Nero. Napolilaiset ja cane corsot ovat serkuksia olkoonkin, että napolilaiset ovat paljon suurempia ja jykevämpiä. Nero oli muistaakseni viisi vuotta ja painoi varmaan lähemmäs 80 kg. Tämä uros oli giganttisen suuri ja hänellä oli kaunis, kiiltävä, harmahtava turkki.
Mauroa alkoi tietysti heti lapsettaa ja Nero kääntyi ensin kohteliaasti poispäin yrittäen rauhoittaa intoilevaa pentua ja kun se ei auttanut, hän ryhtyi leikkiin mukaan. Mauro heittäytyi tapansa mukaan aivan mahdottomaksi ja mastiffi alkoi lempeydestään huolimatta hiukan väsyä Mauron holttimaan käytökseen. Napolilainen käytti hyväkseen suurta kokoaan ja tyrkki pelkällä läsnäolollaan pentua pois jaloista. Yhdessä vaiheessa näytti melkein sitä kuin hän olisi istahtanut Mauron päälle. Joka kerta Mauron yrittäessä dominoida tämä vain kääntyi ympäri ja jo pelkällä koollaan kumosi intoilevan pennun. Toisinaan koolla on väliä.
Vähän ajan kuluttua paikalle saapui paimenkoira omistajineen. Tämä pysytteli viisaasti poissa suurikokoisempien mastiffien jaloista. Toisinaan hän kuitenkin heittäytyi leikkiin mukaan ja kiroili Maurolle mehukkaasti tämän ollessa liian kovakourainen.
Tärkeä opetus. Koirapuistossa omistajien on syytä pysyä loitolla. Molemmat mastiffit ja paimenkoira juoksivat napolilaisen omistajan kumoon niin pahasti, että tämä lähtiessään nilkutti toista jalkaansa.
Kolmannella käynnillä tapasimme kolme afgaania omistajineen. Nämä päästivät vanhimman niistä juoksemaan Mauron kanssa. Eilinen napolilainen oli koostaan huolimatta varsin nopea ja sulavaliikkeinen mutta Maurolla ei siitä huolimatta ollut mitään vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Afgaani sen sijaan oli aivan toista maata. Tämä hypähteli ympäriinsä kotvan aikaa ja alkoi sitten juosta kilpaa Mauron kanssa. Mauro ravasi kieli ulkona minkä kintuistaan pääsi ja ehti tuskin nähdä afgaanin perävalot ennen kuin tämä oli jo kääntynyt ympäri ja juoksi Mauroa vastaan. Mauro yritti parhaansa mukaan oikaista mutta jäi siitä huolimatta jälkeen.
Afgaani juoksi uskomattoman nopeasti ja kevyesti ja kykeni kääntymään 180 astetta melkein postinkortin kokoisella alueella juurikaan hidastamatta. Sitä oli ilo katsella. Afgaanin seisovaa lähtöä katsellessa Mauron kasvoilla oli lievästi hölmistynyt ilme. Hän on nimittäin tottunut olemaan suurin, kaunein ja nopein. Hän oli kerrankin joutunut vastakkain koiran kanssa, joka hengästymättä kykeni hölkkäämään hänen ohitseen. Hyvin tarpeellinen opetus pienelle pennulle. Mauron käytös olikin oikein kohteliasta ja kunnioittavaa tätä vanhempaa ja vikkelämpää urosta kohtaan.
Näiden retkien ongelmana on se, että ne ovat ylen rasittavia meillekin. Maanalaisella matkustaminen Mauron kanssa ei ole suurempi ongelma mutta Mauron kanssa leikkiminen ja käveleminen väsyttää meitäkin. Asian hyvä puoli on tietysti se, että kotiin palatessamme meillä on hihnan päässä hiljainen poika. Meillä ei siinä vaiheessa ole itselläkään enää energiaa pitää häntä silmällä.
Tämän viikon ensimmäisellä retkellä tapasimme neitokaisen, jolla oli mukana kaksi mopsia. Nuorempi niistä leikki Mauron kanssa ja yritti parhaansa mukaan sietää Mauron taipumusta olla päällepäsmärinä. Vanhempi herra Mopsi ei moista siivotonta käytöstä hyväksynyt lainkaan ja pani etujalkansa kenoon Mauron rintaa vasten ja päästeli ärräpäitä oikein raikuvasti. Tämän jälkeen noin 10 kg herra Mopsi jahtasi 35 kg cane corsoa pitkin ja poikin ja näytti nappulalle mistä kana pissii. Se oli hyvä opetus Maurolle. Ei se ole aina koosta kiinni. Vanhempia pitää kunnioittaa.
Ollessamme toista kertaa puistossa tapasimme rouvan, jolla oli mukanaan napolin mastiffi Nero. Napolilaiset ja cane corsot ovat serkuksia olkoonkin, että napolilaiset ovat paljon suurempia ja jykevämpiä. Nero oli muistaakseni viisi vuotta ja painoi varmaan lähemmäs 80 kg. Tämä uros oli giganttisen suuri ja hänellä oli kaunis, kiiltävä, harmahtava turkki.
Mauroa alkoi tietysti heti lapsettaa ja Nero kääntyi ensin kohteliaasti poispäin yrittäen rauhoittaa intoilevaa pentua ja kun se ei auttanut, hän ryhtyi leikkiin mukaan. Mauro heittäytyi tapansa mukaan aivan mahdottomaksi ja mastiffi alkoi lempeydestään huolimatta hiukan väsyä Mauron holttimaan käytökseen. Napolilainen käytti hyväkseen suurta kokoaan ja tyrkki pelkällä läsnäolollaan pentua pois jaloista. Yhdessä vaiheessa näytti melkein sitä kuin hän olisi istahtanut Mauron päälle. Joka kerta Mauron yrittäessä dominoida tämä vain kääntyi ympäri ja jo pelkällä koollaan kumosi intoilevan pennun. Toisinaan koolla on väliä.
Vähän ajan kuluttua paikalle saapui paimenkoira omistajineen. Tämä pysytteli viisaasti poissa suurikokoisempien mastiffien jaloista. Toisinaan hän kuitenkin heittäytyi leikkiin mukaan ja kiroili Maurolle mehukkaasti tämän ollessa liian kovakourainen.
Tärkeä opetus. Koirapuistossa omistajien on syytä pysyä loitolla. Molemmat mastiffit ja paimenkoira juoksivat napolilaisen omistajan kumoon niin pahasti, että tämä lähtiessään nilkutti toista jalkaansa.
Kolmannella käynnillä tapasimme kolme afgaania omistajineen. Nämä päästivät vanhimman niistä juoksemaan Mauron kanssa. Eilinen napolilainen oli koostaan huolimatta varsin nopea ja sulavaliikkeinen mutta Maurolla ei siitä huolimatta ollut mitään vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Afgaani sen sijaan oli aivan toista maata. Tämä hypähteli ympäriinsä kotvan aikaa ja alkoi sitten juosta kilpaa Mauron kanssa. Mauro ravasi kieli ulkona minkä kintuistaan pääsi ja ehti tuskin nähdä afgaanin perävalot ennen kuin tämä oli jo kääntynyt ympäri ja juoksi Mauroa vastaan. Mauro yritti parhaansa mukaan oikaista mutta jäi siitä huolimatta jälkeen.
Afgaani juoksi uskomattoman nopeasti ja kevyesti ja kykeni kääntymään 180 astetta melkein postinkortin kokoisella alueella juurikaan hidastamatta. Sitä oli ilo katsella. Afgaanin seisovaa lähtöä katsellessa Mauron kasvoilla oli lievästi hölmistynyt ilme. Hän on nimittäin tottunut olemaan suurin, kaunein ja nopein. Hän oli kerrankin joutunut vastakkain koiran kanssa, joka hengästymättä kykeni hölkkäämään hänen ohitseen. Hyvin tarpeellinen opetus pienelle pennulle. Mauron käytös olikin oikein kohteliasta ja kunnioittavaa tätä vanhempaa ja vikkelämpää urosta kohtaan.
Näiden retkien ongelmana on se, että ne ovat ylen rasittavia meillekin. Maanalaisella matkustaminen Mauron kanssa ei ole suurempi ongelma mutta Mauron kanssa leikkiminen ja käveleminen väsyttää meitäkin. Asian hyvä puoli on tietysti se, että kotiin palatessamme meillä on hihnan päässä hiljainen poika. Meillä ei siinä vaiheessa ole itselläkään enää energiaa pitää häntä silmällä.
Koirakorjaaja
Kaksi viikkoa sitten ensimmäisen toko-tunnin jälkeen, ohjaaja suositteli meille lämpimästi yksityistunteja. Otimme ensimmäisen heti saman viikon perjantaina ja tarkoituksena oli vähentää Mauron ylenpalttista hyppimistä ja näykkimistä.
Mauro alkoi tietysti heti tavanomaisen tervehtimisrutiininsa, joka siirtyy nopeasti alistuvasta ryömimisestä armottomaan hyppimiseen. Ohjaaja yritti parhaansa mukaan estää häntä ja joutui oitis ankaraan tahtojen taisteluun. Ohjaaja käytti kaikki tietämänsä keinot saadakseen koiran kuriin ja onnistui innoittamaan Mauron entistä kiihkeämpään hyppiseen ja näykkimiseen.
Me seisoimme vieressä ja katselimme, josko Kumpi vai Kampi voittaa. Koirakorjaaja on varsin tyypillinen nuori ruotsalainen neitokainen, vaalea ja aika kookas, sitä tavanomaista ulkoilmatyyppiä. Hän sai kun saikin lopulta selätettyä Mauron ja mielestämme koko homma muistutti erehdyttävästi painiottelua - Ruotsi vastaan Italia. Mauro ei suin surminkaan halunnut antaa periksi mutta väsyi lopulta sen verran, että suostui makaamaan paikoillaan kotvan aikaa. Se oli tietysti silkkaa silmän lumetta, sillä korjaajan löysennettyä otettaan Mauro oitis kiemurteli itsensä puolinelsonista ulos. Koirakorjaaja myönsi, että hän oli tämän taiston jo hävinnyt. Mauro on tosin sen jälkeen ollut hieman vaimempi poika ja lähtiessämme saimme mukaamme joukon koulutusohjeita.
Sen seurauksena käymme nyt sitten ulkona kuonokopan kera ja karkkia ei saa juuri lainkaan. Kuonokopan päällepukeminen meni oikein helposti ensimmäisellä kerralla mutta sen jälkeen olemme saaneet käyttää jos jonkinmoista konstia ja houkutinta. Kasvattajan kolme kovaa : kiristys, uhkailu ja lahjonta. Mauron osalta ei toimi kuin lahjonta eikä aina sekään.
Emme ole erityisen ilahtuneita kuonokopan käyttöönotosta mutta tällä hetkellä se on hyvin tarpeellinen. Sen etuna on sekin, että se estää häntä imuroimasta maasta kaikenkarvaista löytämäänsä törkyä. Kakkan joukosta ei enää löydy mystisiä klumppeja...
Mauro alkoi tietysti heti tavanomaisen tervehtimisrutiininsa, joka siirtyy nopeasti alistuvasta ryömimisestä armottomaan hyppimiseen. Ohjaaja yritti parhaansa mukaan estää häntä ja joutui oitis ankaraan tahtojen taisteluun. Ohjaaja käytti kaikki tietämänsä keinot saadakseen koiran kuriin ja onnistui innoittamaan Mauron entistä kiihkeämpään hyppiseen ja näykkimiseen.
Me seisoimme vieressä ja katselimme, josko Kumpi vai Kampi voittaa. Koirakorjaaja on varsin tyypillinen nuori ruotsalainen neitokainen, vaalea ja aika kookas, sitä tavanomaista ulkoilmatyyppiä. Hän sai kun saikin lopulta selätettyä Mauron ja mielestämme koko homma muistutti erehdyttävästi painiottelua - Ruotsi vastaan Italia. Mauro ei suin surminkaan halunnut antaa periksi mutta väsyi lopulta sen verran, että suostui makaamaan paikoillaan kotvan aikaa. Se oli tietysti silkkaa silmän lumetta, sillä korjaajan löysennettyä otettaan Mauro oitis kiemurteli itsensä puolinelsonista ulos. Koirakorjaaja myönsi, että hän oli tämän taiston jo hävinnyt. Mauro on tosin sen jälkeen ollut hieman vaimempi poika ja lähtiessämme saimme mukaamme joukon koulutusohjeita.
Sen seurauksena käymme nyt sitten ulkona kuonokopan kera ja karkkia ei saa juuri lainkaan. Kuonokopan päällepukeminen meni oikein helposti ensimmäisellä kerralla mutta sen jälkeen olemme saaneet käyttää jos jonkinmoista konstia ja houkutinta. Kasvattajan kolme kovaa : kiristys, uhkailu ja lahjonta. Mauron osalta ei toimi kuin lahjonta eikä aina sekään.
Emme ole erityisen ilahtuneita kuonokopan käyttöönotosta mutta tällä hetkellä se on hyvin tarpeellinen. Sen etuna on sekin, että se estää häntä imuroimasta maasta kaikenkarvaista löytämäänsä törkyä. Kakkan joukosta ei enää löydy mystisiä klumppeja...
The Dog Repairer
After the first obedience session two weeks ago, we followed with a private lesson with the trainer on Friday, to try and eliminate some of Mauro’s jumping and nipping. At the beginning, Mauro started his usual meeting routine of apparent submissiveness and then jumping on the trainer. She started to resist him and it soon became very obviously a trial of wills. She used every trick in the book on him and he just got more and more excited – jumping and biting.
It became a contest to see which one would dominate. The trainer is a kind of typical nice young Swedish lady, about 5’8 or 9” and I would guess about 140 pounds, just your typical strong healthy outdoor type. She ended up having to throw Mauro to the ground and kneel on him with both knees. It began to take on the aspects of a wrestling match – one of those steel cage matches to the death. Mauro wouldn’t give up and he finally seemed to become so tired he couldn’t fight any more and he lay still. That was a ruse; because, as soon as she eased up, he started fighting again and she had to continue to hold him down. He eventually escaped or, as she admitted, he won. However, he has been somewhat better after that session and we did get some tips about dealing with him that seem to work – so far.
He now wears a muzzle when we go out and gets no treats during our walks. The muzzle was easy the first time. Since then, we have to work at getting it on him. Again, bribery seems to work. Two small bite size treats and he sits still while you put the muzzle on. He is much more docile with the muzzle on. I hate to use it but it works, so we will stick with it. There is the added benefit that he can’t vacuum up everything he finds on the ground.
It became a contest to see which one would dominate. The trainer is a kind of typical nice young Swedish lady, about 5’8 or 9” and I would guess about 140 pounds, just your typical strong healthy outdoor type. She ended up having to throw Mauro to the ground and kneel on him with both knees. It began to take on the aspects of a wrestling match – one of those steel cage matches to the death. Mauro wouldn’t give up and he finally seemed to become so tired he couldn’t fight any more and he lay still. That was a ruse; because, as soon as she eased up, he started fighting again and she had to continue to hold him down. He eventually escaped or, as she admitted, he won. However, he has been somewhat better after that session and we did get some tips about dealing with him that seem to work – so far.
He now wears a muzzle when we go out and gets no treats during our walks. The muzzle was easy the first time. Since then, we have to work at getting it on him. Again, bribery seems to work. Two small bite size treats and he sits still while you put the muzzle on. He is much more docile with the muzzle on. I hate to use it but it works, so we will stick with it. There is the added benefit that he can’t vacuum up everything he finds on the ground.
Friday, September 5, 2008
Minä tai Mauro
Hei, Hei,
Lausutaan “Hey” ja se on tavallinen ruotsalainen tervehdys. Meikäläiselle vei aikaa ennen kuin totuin siihen, koska “Hey you” ei ole tyypillinen amerikkalainen tervehtimistapa. Jos sitä paitsi on ollut armeijassa, niin on pikaisesti oppinut, että epämääräinen "Hey"-kiekaus on hyvin vaarallinen. Jos pysähtyy ja alkaa katsella ympärilleen, joutuu takuulla vapaaehtoistamaan itsensä johonkin erittäin epämiellyttävään tehtävään. Eli sitä oppii nopeasti olemaan kuulematta mitään ja jatkamaan matkaansa muina miehinä. Voi voi, kylläpä ajat muuttuvat...
Syksy on jo alkanut ja ilma on kylmempi kuin vakuutusyhtiön sydän. On tuulista ja sateista ja lämpötila on nopeasti pudonnut 20:stä asteesta 10:n asteen korville ja öisin vieläkin alemmas. Tiedän, että ystäväni New Orleansissa ja Tucsonissa luulevat, että meillä on jo talvi mutta siihen on vielä aikaa. Ilma viilenee päivä päivältä tai kuten eräs ystäväni tapasi sanoa: "Kohta on niin kylmä, että pallit jäätyvät."
Asiasta puheen ollen, Mauro on nyt saanut tuomionsa. Koska viime aikoina on ollut huonot ilmat ja koska Mauro luulee olevansa sokerista, emme ole voineet tehdä kunnon kävelylenkkejä. Testosteronitaso on niin ollen päässyt nousemaan hälyttäviin lukemiin ja Mauro on jytkyttänyt itsensä pahaan saumaan. Hän on ollut tavallista aggressiivisempi ja on jytkyttänyt ja pureskellut kaikkea mahdollista tavallista suuremmalla kiihkolla.
Lauantaiaamuna ollessani toisessa huoneessa kuulin vaimoni ärjähtävän koiralle, että perhekalleudet ovat nyt totisesti historiaa. Nämä raa'at sanat lausui kiltein ja herttaisin tuntemani nainen. Mauro on oikein sievä ja suloinen - kunnes hän saa yhden kohtauksistaan ja alkaa rytkyttää ja jytkyttää hullun kiilto silmissään ja iskeä hampaitaan mihin tahansa pehmeään kohtaan. Tällä kertaa vaimonikin silmät alkoivat seisoa päässä ja verisuoni tykyttää pahasti. Hän vannoi soittavansa eläinlääkärille heti maanantaiaamuna. Olen aikaisemmin yrittänyt puhua Mauron puolesta mutta katsahtaessani vaimoni kasvoja katsoin viisaimmaksi olla puhumatta mitään. Joku tässä talossa oli menettämässä perhekalleutensa ja parempi Mauro kuin minä. Olkoonkin että omillani on tässä elämän vaihteessa enää pääasiassa sentimentaalinen arvo, haluaisin silti mielelläni pitää ne hautaan asti. Olenhan jo poistattanut molemmat lonkat (tekonivel) ja haluaisin säilyttää vielä olemassaolevat osat koskemattomina. Seurasin siis Mauron esimerkkiä ja piilouduin pöydän alle, kunnes myrsky oli pyyhkäissyt ohitse. No, eläinlääkärille on jo soitettu ja Mauro saa pitää kalleutensa - fyysisesti. Hänelle tullaan antamaan piikki, jonka pitäisi vaimentaa ainakin pahin kiihko.
Mauro on nykyisin "teini-ikäinen" ja se luultavasti selittää paljon. Hän on siinä kehitysvaiheessa, jossa hän ei kuule mitään, ymmärrä mitään eikä tottele mitään. Ehkä tämä on se syy, miksi koulut niin mielellään suosittelevat ritalinia ja masennuslääkkeitä oppilaille. Niiden luullaan pitävän teini-ikäiset pojat kurissa ja herran nuhteessa lukioajan loppuun asti tai ainakin siihen asti, kunnes on aika muuttaa kotoa. Veljeni Bill, joka oli koko uransa aikana perusopettajana ja rehtorina, olisi asiasta varmaankin samaa mieltä. Mikäli on uskomista sanomalehtijuttuihin, näyttäisi siltä, ettei lääkitys tekisi pahaa opettajillekaan.
Olimme maanantaina ensimmäisellä toko-kurssilla (tottelevaisuuskoulutus). Meitä ei sentään heitetty ulos luokasta, mikä oli hyvä uutinen. Mauro oli tosin ehta oma itsensä ja yritti tarmokkaasti tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa halusivat ne sitä tai eivät. Ohjaajan tullessa lähelle Mauro ensin pissi tämän kengälle, hypähti sitten ylös ja antoi kuolaisen pusun. Ohjaaja ei ollut huomaavinaankaan mutta sehän ei tietysti Mauroon tepsi lainkaan. Odotamme mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Ongelmana on sekin, että Mauro oppii ja ikävystyy yhtä nopeasti. Se saa hänet hyvin pian etsimään vaihtoehtoista tekemistä, mistä ei yleensä hyvää seuraa.
Komentomme saattavat ulkopuolisesta kuulostaa hiukan sekavilta. Ne ovat nimittäin useammalla eri kielellä. "Sit" (istu) kuulostaa samalta sekä ruotsiksi että englanniksi. "Varsågod" (vapautuskäsky) on sen sijaan ruotsia, kun taas "tul" (tule tänne) on suomeksi. Meillä puhutaan siis sujuvasti sekä runglatia (Swenglish) että sunglantia (Finglish).
Mauro painaa nyt noin 34 kiloa ja on kokonaiset kuusi kuukautta vanha. Kävelemme joka päivä vähintäin kaksi tuntia. Pentuja ei kuulemma saa kävelyttää liikaa, koska ne ovat vielä kasvuiässä. Hän on edelleenkin hyvin pentumainen eikä ymmärrä, etteivät kaikki ihmiset tai koirat halua olla hänen ystäviään. Vietänkin paljon aikaa kiertäen mahdollisimman kaukaa vastaantulevia ihmisiä ja muita esteitä. Siihen tarvitaan varsin paljon lihasvoimaa ja olen parhaani mukaan yrittänyt pysäyttää hänen villeimmat intoilunsa. Pitää silti tunnustaa, että hänessä on pitelemistä. On sitä paitsi aika vaikeata kävellä 34-kiloinen jytkyttävä koira lahkeeseen liimautuneena. Asian voi tietysti ottaa positiivisestikin. Kaikki tämä liikunta on ollut hyväksi lonkkaleikkauksesta toipumiselle. Mauro ei tosin tarvitse yhtä paljon aikaa rasituksista toipumiseen kuin minä.
Mauron uudet aikuiset hampaat ovat oikein vaikuttavat. Hän ei enää aiheuta "body piercing" eli ylimääräisiä reikiä nahkaan mutta pureskelu ei siitä huolimatta ole juuri vähentynyt. Hän on vieläkin pentu ja haluaa maistaa ja teroittaa hampaitaan kaikkeen mitä nenän eteen osuu. Leluista ei ole kuin muisto jäljellä, kun Mauro saa ne hampaisiinsa.
Hän on jo nyt hyvin vahva ja pystyy vierittään suuriakin kiviä, joita on asetettu talonvieressä olevien puiden juureen. Hän on yrittänyt ahtaa niitä suuhunsakin siinä kuitenkaan onnistumatta. Luulen, että ystäväni, joiden tytär kasvattaa perhosia, ovat oikeassa. Olkoonkin, että perhosia ei voi kävelyttää hihnassa, ne eivät ainakaan nakerra huonekaluja tai syö puolta lehmää päivässä. Naapurin lapsilla taas on suuri, ruskea kani, jota viedään hihnassa ulos. Vaimoni mukaan nykyään on olemassa myös kani agilitya. Kysymys on: kani kotieläimenä - jytkyttävätkö nekin?
PS. Toko-koulutuksen ohjaaja suositteli lämpimästi yksityistunteja. Aloitamme heti tänään
Lausutaan “Hey” ja se on tavallinen ruotsalainen tervehdys. Meikäläiselle vei aikaa ennen kuin totuin siihen, koska “Hey you” ei ole tyypillinen amerikkalainen tervehtimistapa. Jos sitä paitsi on ollut armeijassa, niin on pikaisesti oppinut, että epämääräinen "Hey"-kiekaus on hyvin vaarallinen. Jos pysähtyy ja alkaa katsella ympärilleen, joutuu takuulla vapaaehtoistamaan itsensä johonkin erittäin epämiellyttävään tehtävään. Eli sitä oppii nopeasti olemaan kuulematta mitään ja jatkamaan matkaansa muina miehinä. Voi voi, kylläpä ajat muuttuvat...
Syksy on jo alkanut ja ilma on kylmempi kuin vakuutusyhtiön sydän. On tuulista ja sateista ja lämpötila on nopeasti pudonnut 20:stä asteesta 10:n asteen korville ja öisin vieläkin alemmas. Tiedän, että ystäväni New Orleansissa ja Tucsonissa luulevat, että meillä on jo talvi mutta siihen on vielä aikaa. Ilma viilenee päivä päivältä tai kuten eräs ystäväni tapasi sanoa: "Kohta on niin kylmä, että pallit jäätyvät."
Asiasta puheen ollen, Mauro on nyt saanut tuomionsa. Koska viime aikoina on ollut huonot ilmat ja koska Mauro luulee olevansa sokerista, emme ole voineet tehdä kunnon kävelylenkkejä. Testosteronitaso on niin ollen päässyt nousemaan hälyttäviin lukemiin ja Mauro on jytkyttänyt itsensä pahaan saumaan. Hän on ollut tavallista aggressiivisempi ja on jytkyttänyt ja pureskellut kaikkea mahdollista tavallista suuremmalla kiihkolla.
Lauantaiaamuna ollessani toisessa huoneessa kuulin vaimoni ärjähtävän koiralle, että perhekalleudet ovat nyt totisesti historiaa. Nämä raa'at sanat lausui kiltein ja herttaisin tuntemani nainen. Mauro on oikein sievä ja suloinen - kunnes hän saa yhden kohtauksistaan ja alkaa rytkyttää ja jytkyttää hullun kiilto silmissään ja iskeä hampaitaan mihin tahansa pehmeään kohtaan. Tällä kertaa vaimonikin silmät alkoivat seisoa päässä ja verisuoni tykyttää pahasti. Hän vannoi soittavansa eläinlääkärille heti maanantaiaamuna. Olen aikaisemmin yrittänyt puhua Mauron puolesta mutta katsahtaessani vaimoni kasvoja katsoin viisaimmaksi olla puhumatta mitään. Joku tässä talossa oli menettämässä perhekalleutensa ja parempi Mauro kuin minä. Olkoonkin että omillani on tässä elämän vaihteessa enää pääasiassa sentimentaalinen arvo, haluaisin silti mielelläni pitää ne hautaan asti. Olenhan jo poistattanut molemmat lonkat (tekonivel) ja haluaisin säilyttää vielä olemassaolevat osat koskemattomina. Seurasin siis Mauron esimerkkiä ja piilouduin pöydän alle, kunnes myrsky oli pyyhkäissyt ohitse. No, eläinlääkärille on jo soitettu ja Mauro saa pitää kalleutensa - fyysisesti. Hänelle tullaan antamaan piikki, jonka pitäisi vaimentaa ainakin pahin kiihko.
Mauro on nykyisin "teini-ikäinen" ja se luultavasti selittää paljon. Hän on siinä kehitysvaiheessa, jossa hän ei kuule mitään, ymmärrä mitään eikä tottele mitään. Ehkä tämä on se syy, miksi koulut niin mielellään suosittelevat ritalinia ja masennuslääkkeitä oppilaille. Niiden luullaan pitävän teini-ikäiset pojat kurissa ja herran nuhteessa lukioajan loppuun asti tai ainakin siihen asti, kunnes on aika muuttaa kotoa. Veljeni Bill, joka oli koko uransa aikana perusopettajana ja rehtorina, olisi asiasta varmaankin samaa mieltä. Mikäli on uskomista sanomalehtijuttuihin, näyttäisi siltä, ettei lääkitys tekisi pahaa opettajillekaan.
Olimme maanantaina ensimmäisellä toko-kurssilla (tottelevaisuuskoulutus). Meitä ei sentään heitetty ulos luokasta, mikä oli hyvä uutinen. Mauro oli tosin ehta oma itsensä ja yritti tarmokkaasti tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa halusivat ne sitä tai eivät. Ohjaajan tullessa lähelle Mauro ensin pissi tämän kengälle, hypähti sitten ylös ja antoi kuolaisen pusun. Ohjaaja ei ollut huomaavinaankaan mutta sehän ei tietysti Mauroon tepsi lainkaan. Odotamme mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Ongelmana on sekin, että Mauro oppii ja ikävystyy yhtä nopeasti. Se saa hänet hyvin pian etsimään vaihtoehtoista tekemistä, mistä ei yleensä hyvää seuraa.
Komentomme saattavat ulkopuolisesta kuulostaa hiukan sekavilta. Ne ovat nimittäin useammalla eri kielellä. "Sit" (istu) kuulostaa samalta sekä ruotsiksi että englanniksi. "Varsågod" (vapautuskäsky) on sen sijaan ruotsia, kun taas "tul" (tule tänne) on suomeksi. Meillä puhutaan siis sujuvasti sekä runglatia (Swenglish) että sunglantia (Finglish).
Mauro painaa nyt noin 34 kiloa ja on kokonaiset kuusi kuukautta vanha. Kävelemme joka päivä vähintäin kaksi tuntia. Pentuja ei kuulemma saa kävelyttää liikaa, koska ne ovat vielä kasvuiässä. Hän on edelleenkin hyvin pentumainen eikä ymmärrä, etteivät kaikki ihmiset tai koirat halua olla hänen ystäviään. Vietänkin paljon aikaa kiertäen mahdollisimman kaukaa vastaantulevia ihmisiä ja muita esteitä. Siihen tarvitaan varsin paljon lihasvoimaa ja olen parhaani mukaan yrittänyt pysäyttää hänen villeimmat intoilunsa. Pitää silti tunnustaa, että hänessä on pitelemistä. On sitä paitsi aika vaikeata kävellä 34-kiloinen jytkyttävä koira lahkeeseen liimautuneena. Asian voi tietysti ottaa positiivisestikin. Kaikki tämä liikunta on ollut hyväksi lonkkaleikkauksesta toipumiselle. Mauro ei tosin tarvitse yhtä paljon aikaa rasituksista toipumiseen kuin minä.
Mauron uudet aikuiset hampaat ovat oikein vaikuttavat. Hän ei enää aiheuta "body piercing" eli ylimääräisiä reikiä nahkaan mutta pureskelu ei siitä huolimatta ole juuri vähentynyt. Hän on vieläkin pentu ja haluaa maistaa ja teroittaa hampaitaan kaikkeen mitä nenän eteen osuu. Leluista ei ole kuin muisto jäljellä, kun Mauro saa ne hampaisiinsa.
Hän on jo nyt hyvin vahva ja pystyy vierittään suuriakin kiviä, joita on asetettu talonvieressä olevien puiden juureen. Hän on yrittänyt ahtaa niitä suuhunsakin siinä kuitenkaan onnistumatta. Luulen, että ystäväni, joiden tytär kasvattaa perhosia, ovat oikeassa. Olkoonkin, että perhosia ei voi kävelyttää hihnassa, ne eivät ainakaan nakerra huonekaluja tai syö puolta lehmää päivässä. Naapurin lapsilla taas on suuri, ruskea kani, jota viedään hihnassa ulos. Vaimoni mukaan nykyään on olemassa myös kani agilitya. Kysymys on: kani kotieläimenä - jytkyttävätkö nekin?
PS. Toko-koulutuksen ohjaaja suositteli lämpimästi yksityistunteja. Aloitamme heti tänään
It's him or me
Hej, Hej,
Pronounced as “Hey”. That is a Swedish “hello”, or more like “Hi”. It takes a guy like me time to get used to it because “Hey you” is typically not a common greeting in the US. If you were in the military, you quickly learned that a “Hey” without a specific name attached to it was dangerous. If you stopped and looked around you ended up on a detail doing something unpleasant. So, you learned to ignore it and keep walking as if you heard nothing. My, how times change.
Fall has fell here. It is colder than an insurance adjustor’s heart out there. We have quickly gone from 65 or so to the low 50’s during the day and low 40’s at night, with rain and wind. I know my friends in New Orleans and Tucson think that is winter but we have a long way to go yet. It gets colder every day and, as a friend used to say, “It’s getting cold enough to freeze your goonies off."
Speaking of which, Mauro has cast his doom. Over the weekend we had mostly cold rain and wind. What with rising testosterone levels and him being a weather wimp, Mauro has humped himself into deep trouble. Not being walked a lot, he had a lot of extra energy and was especially aggressive, jumping and nipping at us and running around the house getting into trouble. Saturday morning, from the other room, I heard “okay, that’s it, your balls are history.” These words were uttered by the sweetest, kindest, most loving lady I know. Mauro is quite sweet and happy until he has one of his attacks and then his eyes glaze over and he starts jumping and nipping and humping. Well, this time, My wife’s eyes glazed over the same way as she swore to call the vet on Monday morning. While I have spoken on Mauro’s behalf before, one look at my darling’s determined face and I decided to keep my big mouth shut. Someone in this house was losing his goonies. And while, at this point in life, mine serve only ornamental purposes, they have been with me a long time and have a certain sentimental value. Having already lost two hips, I decided that I would like to finish life with the remaining parts intact. It was clearly either him or me and I decided it should be him. So, I took a leaf from Mauro’s book and hid in the corner under a table until the storm had passed. The date is set and, while he won’t “go under the knife”, he will get an injection that hopefully will calm him down some.
Mauro is the equivalent of a teenager at this point. I suppose that explains a lot. He is certainly at the point where, like a teenager, he can ignore you completely when you speak to him. Maybe that’s what they need in schools instead of Ritalin and anti-depressants, etc. When the boys hit puberty, give them one of those shots and keep them on it until they graduate (or at least until they leave home). I suspect that after a lifetime of dealing with high school kids my brother Bill would agree. Judging from what I see in the papers, perhaps some of the faculty and school board also need those shots
Monday was Mauro’s first Obedience Class. The good news is that he was not thrown out. He was, however, his usual exuberant, happy, social self. He tried to meet every dog in the class. When the instructor came near him, he did a little submissive pee on her foot, jumped up and tried to lick her face. She tried not to encourage him but, with Mauro, that is only an invitation for more. It will be interesting to see how we do as the school goes on. The problem is that Mauro learns so quickly that he gets bored with the new lesson and starts looking for something with which to entertain himself (note the lack of an ending preposition). That usually ends in disaster. I think our commands have the other people in the class a little confused. They are part Swedish and part English (or “Swinglish” as its known here). You may here “Sit” followed by “varsogod” or “Tull” (Finnish) when we call him. I guess that is Finglish.
Mauro now weighs 75 pounds and is 6 months old this week. I walk him at least two hours a day and sometimes more. Since he is still a puppy and still learning, and is so social and loving, that means I spend a large part of the time trying to maneuver him around people and obstacles. That takes a lot of muscle. I have worked very hard to stop his wildest bursts of enthusiasm; however, he is still a real handful. Also, when he goes into his humping mode, it is very difficult to walk with a 75 pound dog glued to your leg. All this exercise has been great for my rehabilitation but it is also tiring and, as I’ve said before, he recovers faster than I do.
His new teeth are working quite well. This has meant that we don’t get all the body piercing but it also means he has another tool that he uses on everything he runs into (“into which he runs” sounds stupid so I am violating the rule). He is still puppy enough to want to chew things and those teeth can really do some damage. All the hard rubber toys we bought him have suddenly been torn to shreds. They should last a long time but when he turns his mind to one of the toys it is quickly destroyed. He is quite strong. The trees around the building have rocks the size of cantaloupes in the ground around them as a border. Mauro has taken to rolling one of the stones, which weighs between 5 and 10 pounds, around with his paws and is almost able to pick it up in his mouth. I think my friends, whose daughter is raising Monarch Butterflies, have the right idea. While it is probably difficult to put one on a leash, they don’t chew the furniture or eat half a cow a day. Or, like the children next door to us, a rabbit. They have a beautiful large brown rabbit. They even have a leather harness and leash and take it for walks. My wife tells me that there are even rabbit agility contests like they have for dogs. This, of course, leads to the question, being rabbits, do they hump?
PS. The trainer at the obedience school suggested private lessons. We will start today.
Pronounced as “Hey”. That is a Swedish “hello”, or more like “Hi”. It takes a guy like me time to get used to it because “Hey you” is typically not a common greeting in the US. If you were in the military, you quickly learned that a “Hey” without a specific name attached to it was dangerous. If you stopped and looked around you ended up on a detail doing something unpleasant. So, you learned to ignore it and keep walking as if you heard nothing. My, how times change.
Fall has fell here. It is colder than an insurance adjustor’s heart out there. We have quickly gone from 65 or so to the low 50’s during the day and low 40’s at night, with rain and wind. I know my friends in New Orleans and Tucson think that is winter but we have a long way to go yet. It gets colder every day and, as a friend used to say, “It’s getting cold enough to freeze your goonies off."
Speaking of which, Mauro has cast his doom. Over the weekend we had mostly cold rain and wind. What with rising testosterone levels and him being a weather wimp, Mauro has humped himself into deep trouble. Not being walked a lot, he had a lot of extra energy and was especially aggressive, jumping and nipping at us and running around the house getting into trouble. Saturday morning, from the other room, I heard “okay, that’s it, your balls are history.” These words were uttered by the sweetest, kindest, most loving lady I know. Mauro is quite sweet and happy until he has one of his attacks and then his eyes glaze over and he starts jumping and nipping and humping. Well, this time, My wife’s eyes glazed over the same way as she swore to call the vet on Monday morning. While I have spoken on Mauro’s behalf before, one look at my darling’s determined face and I decided to keep my big mouth shut. Someone in this house was losing his goonies. And while, at this point in life, mine serve only ornamental purposes, they have been with me a long time and have a certain sentimental value. Having already lost two hips, I decided that I would like to finish life with the remaining parts intact. It was clearly either him or me and I decided it should be him. So, I took a leaf from Mauro’s book and hid in the corner under a table until the storm had passed. The date is set and, while he won’t “go under the knife”, he will get an injection that hopefully will calm him down some.
Mauro is the equivalent of a teenager at this point. I suppose that explains a lot. He is certainly at the point where, like a teenager, he can ignore you completely when you speak to him. Maybe that’s what they need in schools instead of Ritalin and anti-depressants, etc. When the boys hit puberty, give them one of those shots and keep them on it until they graduate (or at least until they leave home). I suspect that after a lifetime of dealing with high school kids my brother Bill would agree. Judging from what I see in the papers, perhaps some of the faculty and school board also need those shots
Monday was Mauro’s first Obedience Class. The good news is that he was not thrown out. He was, however, his usual exuberant, happy, social self. He tried to meet every dog in the class. When the instructor came near him, he did a little submissive pee on her foot, jumped up and tried to lick her face. She tried not to encourage him but, with Mauro, that is only an invitation for more. It will be interesting to see how we do as the school goes on. The problem is that Mauro learns so quickly that he gets bored with the new lesson and starts looking for something with which to entertain himself (note the lack of an ending preposition). That usually ends in disaster. I think our commands have the other people in the class a little confused. They are part Swedish and part English (or “Swinglish” as its known here). You may here “Sit” followed by “varsogod” or “Tull” (Finnish) when we call him. I guess that is Finglish.
Mauro now weighs 75 pounds and is 6 months old this week. I walk him at least two hours a day and sometimes more. Since he is still a puppy and still learning, and is so social and loving, that means I spend a large part of the time trying to maneuver him around people and obstacles. That takes a lot of muscle. I have worked very hard to stop his wildest bursts of enthusiasm; however, he is still a real handful. Also, when he goes into his humping mode, it is very difficult to walk with a 75 pound dog glued to your leg. All this exercise has been great for my rehabilitation but it is also tiring and, as I’ve said before, he recovers faster than I do.
His new teeth are working quite well. This has meant that we don’t get all the body piercing but it also means he has another tool that he uses on everything he runs into (“into which he runs” sounds stupid so I am violating the rule). He is still puppy enough to want to chew things and those teeth can really do some damage. All the hard rubber toys we bought him have suddenly been torn to shreds. They should last a long time but when he turns his mind to one of the toys it is quickly destroyed. He is quite strong. The trees around the building have rocks the size of cantaloupes in the ground around them as a border. Mauro has taken to rolling one of the stones, which weighs between 5 and 10 pounds, around with his paws and is almost able to pick it up in his mouth. I think my friends, whose daughter is raising Monarch Butterflies, have the right idea. While it is probably difficult to put one on a leash, they don’t chew the furniture or eat half a cow a day. Or, like the children next door to us, a rabbit. They have a beautiful large brown rabbit. They even have a leather harness and leash and take it for walks. My wife tells me that there are even rabbit agility contests like they have for dogs. This, of course, leads to the question, being rabbits, do they hump?
PS. The trainer at the obedience school suggested private lessons. We will start today.
Tuesday, August 12, 2008
Mauro ja kana
En olekaan ollut online vähään aikaan. Mami on ollut matkoilla. Hän oli kaksi viikkoa Tartossa viron kielenkurssilla. Älkää ihmeessä kysykö, minkä tähden. Kullakin on omat ajatuksensa hauskanpidosta.
Oli miten oli, minä olin kotosalla isännän kanssa. Olen jo saanut ainakin kaksi vesikauhurokotusta mutta vie vielä viikkoja ennen kuin kaikki testit ja vaadittavat paperit ovat kunnossa, joten meidän oli pysyttävä kotona mamin ollessa maailmalla pitämässä hauskaa. Oli meilläkin täällä kahdestaan aika mukavaa. Olen kasvanutkin aivan vimmatusti tänä aikana. Olen nyt viisi kuukautta ja 30 kiloa. Meitikasta näyttää tulevan iiisoooo poika...
Mamin poissa olessa isännällä ja minulla oli pienehköä erimielisyyttä. Hän tekee nimittäin suussa sulavaa paistettua kanaa. Mmmmmm, se tuoksuukin aiiiivaaaan iiiiihanalta!! Tässä yhtenä ehtoona hän otti kanan uunista, käänsi hetkeksi selkänsä ottaakseen jotain kaapista ja minä käytin salakavalasti tilaisuutta hyväkseni ja vohkin salamannopeasti kokonaisen kanankoiven. Se sai hänet tietysti puhkumaan kiukusta ja minä sukelsin oitis tuolin taakse. Tiesin kyllä, että peli oli pelattu ja oli vain ajankysymys ennen kuin hän onnistuisi onkimaan minut sieltä esille. Epätoivoiset tilanteet vaativat epätoivoisia tekoja. Siispä nielaisin koko kanankoiven luineen päivineen. Sen jälkeen hän sai kaivella meitikan kitaa ihan niin paljoin kuin sielu sieti. Se kumisi tyhjyyttään eikä kanankoivesta näkynyt jälkeäkään. Se oli mehukas kana, joten oli se sen väärtti.
Mami oli kyllä ikävä, joten olin oikein iloinen hänen kolistellessa kotiin matkalaukkuineen. Minusta on paljon mukvampaa, kun koko perhe on koossa.
Oli miten oli, minä olin kotosalla isännän kanssa. Olen jo saanut ainakin kaksi vesikauhurokotusta mutta vie vielä viikkoja ennen kuin kaikki testit ja vaadittavat paperit ovat kunnossa, joten meidän oli pysyttävä kotona mamin ollessa maailmalla pitämässä hauskaa. Oli meilläkin täällä kahdestaan aika mukavaa. Olen kasvanutkin aivan vimmatusti tänä aikana. Olen nyt viisi kuukautta ja 30 kiloa. Meitikasta näyttää tulevan iiisoooo poika...
Mamin poissa olessa isännällä ja minulla oli pienehköä erimielisyyttä. Hän tekee nimittäin suussa sulavaa paistettua kanaa. Mmmmmm, se tuoksuukin aiiiivaaaan iiiiihanalta!! Tässä yhtenä ehtoona hän otti kanan uunista, käänsi hetkeksi selkänsä ottaakseen jotain kaapista ja minä käytin salakavalasti tilaisuutta hyväkseni ja vohkin salamannopeasti kokonaisen kanankoiven. Se sai hänet tietysti puhkumaan kiukusta ja minä sukelsin oitis tuolin taakse. Tiesin kyllä, että peli oli pelattu ja oli vain ajankysymys ennen kuin hän onnistuisi onkimaan minut sieltä esille. Epätoivoiset tilanteet vaativat epätoivoisia tekoja. Siispä nielaisin koko kanankoiven luineen päivineen. Sen jälkeen hän sai kaivella meitikan kitaa ihan niin paljoin kuin sielu sieti. Se kumisi tyhjyyttään eikä kanankoivesta näkynyt jälkeäkään. Se oli mehukas kana, joten oli se sen väärtti.
Mami oli kyllä ikävä, joten olin oikein iloinen hänen kolistellessa kotiin matkalaukkuineen. Minusta on paljon mukvampaa, kun koko perhe on koossa.
mauro and the chicken
I haven't been online for awhile. My human mom has been out of town - actually, she has been out of the country. She left for Tartu and stayed there for two weeks studying the Estonian language. Don't ask me why. It's her idea of fun.
Anyway, I was at home with my human dad. I have already been at the vet and gotten two rabies shots, but it will take weeks and weeks before all the tests and paperwork are in order. So, we had to stay home, while mom was out there somewhere having fun. We were doing pretty good though. I put up a lot of weight and I'm now five months old and 30 kg. Looks like I'm going to be a big boy...
While mom was away, my dad and I had a minor disagreement. He makes absolutely delicious fried chicken. Hmmmmm, it smells sooooo gooood!! So, when he took it out of the oven and turned his back to take something out of the kitchen cabinet, I took advantage of the situation and stole a whole chicken leg. He was not happy and run after me. I tried to hide behind the chair but I knew it was only a matter of time before he would dig me out. A desperate situation needs desperate measures. I swallowed it - the whole chicken leg with bones and all. So, when he bent my jaws open, he was welcome to poke around there all he wanted. My mouth was empty. ha, 1-0 for me. Yes, it was good chicken.
I was missing my mom though. I was so happy when she finally came back home. I like it better, when the whole family is together.
Anyway, I was at home with my human dad. I have already been at the vet and gotten two rabies shots, but it will take weeks and weeks before all the tests and paperwork are in order. So, we had to stay home, while mom was out there somewhere having fun. We were doing pretty good though. I put up a lot of weight and I'm now five months old and 30 kg. Looks like I'm going to be a big boy...
While mom was away, my dad and I had a minor disagreement. He makes absolutely delicious fried chicken. Hmmmmm, it smells sooooo gooood!! So, when he took it out of the oven and turned his back to take something out of the kitchen cabinet, I took advantage of the situation and stole a whole chicken leg. He was not happy and run after me. I tried to hide behind the chair but I knew it was only a matter of time before he would dig me out. A desperate situation needs desperate measures. I swallowed it - the whole chicken leg with bones and all. So, when he bent my jaws open, he was welcome to poke around there all he wanted. My mouth was empty. ha, 1-0 for me. Yes, it was good chicken.
I was missing my mom though. I was so happy when she finally came back home. I like it better, when the whole family is together.
Tuesday, July 15, 2008
Full Tilt Frap
Couple pictures of what I can accomplish after Fult Tilt Frap.
Pari valokuvaa siitä, mitä meitikan frappaaminen saa aikaan.
FRAP = frenetic random activity period.
ja sama suomeksi - hurja satunnainen tai ennustamaton aktiivisuusperiodi.
The book "My Smart Puppy" defines FRAP as follows: "Twice a day (sometimes more, sometimes less) your puppy will go a little nuts. Ears back, she will race around your home, barking and spinning, leaping and careening into things. What the heck is going on? This is what we call a FRAP. // This stage passes, but it is mighty cute while it is here!"
Kirja "My Smart Puppy" määrittelee FRAPin seuraavasti: " Pari kertaa päivässä (joskus useammin, joskus harvemmin) pennusta tulee hiukan hullu. Korvat luimussa se ravaa ympäri taloa, haukkuu, pyöriskelee, hyppii, rymyää ja törmailee huonekaluihin. Mitä ihmettä tapahtuu? Kutsumme tätä FRAPiksi. // Tämäkin vaihe menee ohi mutta on se silti aika huvittavaa."
PS. I actually got a permission to shred the newspaper. The shoe I happened to steal...
Huom! Sain ihka oikeasti luvan silpoa sanomalehden. Kenkä tuli sen sijaan vohkittua...
Monday, July 14, 2008
hauvan kesäistä eloa
Lomalla ollessa aika kuluu uskomattoman nopeasti. En tietenkään ole itse lomalla, emäntä se on se joka lomailee, ja siksi emme ole juurikaan viettäneet aikaa tietokoneen parissa. Tähän mennessä meillä on ollut aika onnistunut kesä.
Emäntäni yritti tässä jokin aika sitten saada minut uimaan tässä lähellä olevassa järvessä. En suin surminkaan uskaltanut ryhtyä semmoiseen. Järvihän oli täynnä kiukkuisia ankkoja, jotka läpsyttelivät kaula kenossa pitkin rantaa ja kaislikkoa. Ne siirtyivät kyllä hiukkasen, kun paikalle saapui ihmisuimareita mutta mielestäni ne (ankat) olivat edelleenkin aivan liian lähituntumassa. Sitä paitsi, vesi on märkää. Tassut kastuu, hyi inhottavaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että vesi kelpaa kuin korkeintaan juomiseen. Juu, on täällä satanutkin vähäsen. En pidä siitäkään. Sateella haluan toimittaa pakolliset hommat mahdollisimman nopeasti. Sitten pyörrän kiireesti ympäri ja laukkaan henkeni kaupalla takaisin sisälle. Kenelläkään ei tunnu olevan mitään sitä vastaan...
Löysimme jokin aika sitten koirapuiston. En osaa oikein selittää, missä se on mutta sinne mennään lähijunalla. Paikka on aidattu ja se on isomman puiston kulmassa ja siellä ympäristössä on aina jotain mielenkiintoista katseltavaa. Koirapuistokin on ihan ok. Voin juosta siellä vapaana ja välillä siellä on muitakin vanhempia koiria leikkimässä. Viime kerralla leikin sievän mutta lievästi ylipainoisen labradorinnoutajan kanssa. Se mokoma oli tosin enemmän kiinnostunut emäntäni lihapullakokoelmasta kuin minusta.
Minusta on tullut aika etevä junalla matkustaja. Rätisevä veturi, kolisevat vaunut, kovaäänisten kailotus ja ihmispaljous ei ole enää yhtä hermostuttavaa kuin aiemmin. Tarvitsen edelleenkin lihapullaterapiaa ennen kuin onnistun rauhoittumaan sen verran, että löydän mukavan asennon lattialta penkkien välistä.
Bussilla matkustaminen sen sijaan on yhtä kidutusta. Olen tullut siinäkin hiukan paremmaksi eikä minua sentään enää tarvitse kantaa sisään. On se silti inhottava tapa matkustaa. Koirien oletaan matkustavan bussin perällä, missä ei ole meitikalle minkäänlaista sopivaa paikkaa. Ei siellä ole kuin penkkejä penkkien perään ja olen jo nyt liian suuri änkeäkseni itseni niiden väliin - ja penkilläkään ei koirat saa istua. Käytävä taas on liian kapea ja siinä maatessani voi joku talloa häntäni tai tassuni tohjoksi. Niin että missä minun sitä sitten pitäisi olla?! Olenhan jo liian suuri istuakseni emännän polvella.
Oli miten oli, olen omasta mielestäni kumminkin aika fiksu hauva. Nukun nykyisin koko yön enkä millään muotoa ole mikään aamuvirkku. Heräilen siinä seitsemän ja kahdeksan välissä, mikä on ihmisteni mielestä kerrassaan erinomaista. Hekään eivät ole aamuvirkkuja... Minua ei enää panna nukkumaankaan liian aikaisin eli saan olla ylhäällä siihen asti kunnes on koko perheen aika mennä pehkuihin. Minua yritettiin kyllä "häkittää" kello hyvissä ajoin mutta annoin joka kerta hyvin äänekkään ja pitkäkestoisen iltakonsertin - "eine kleine Nachtmusik" ála Mauro. Olen erityisen etevä vimmatun ähellyksen säestämässä ärisevässä jodlauksessa. Tapaan kolisuttaa häkin seiniä ja ovea. Se antaa esitykselle hyvän säväyksen. Vahinko, ettei tähän voi liittää näytettä näistä taidoistani. Olen varma, että muutkin olisivat niistä yhtä vaikutettuja.
summertime
Time flies when being on vacation. Actually, it's not me who is off duty, it's my human mom. Therefore, neither of us spends much time at the computer. So far it has been a pretty good summer.
My mom tried to persuade me to swim in the nearby lake but I chickened out. That place was crawling with big, vicious ducks that were patrolling the waterline and the beach. They did move away some when there people showed up, but I thought they were still too close. Besides, water is wet. I don't like it. In my opinion water is only good for drinking. Oh, it has been raining too. I don't like that either. I just want to do my business and run back inside as quickly as possible. My folks don't seem to mind...
We found a dog park a train ride away. I don't know exactly where it is, but we have to take the commuter train to get there. It's in a corner of a park area and there is always lots of stuff going on. The dog park itself is sort of ok. It has a fence around it, so I can run free and sometimes there are other older dogs I can play with. Last time I played awhile with a pretty but slightly overweight Labrador, who was more interested in my mom's meatball collection than playing with me.
I'm getting to be pretty good at traveling with the train. The rattling locomotive, the loudspeaker announcements and all the people don't scare me as much anymore. I still need meatball persuation before I can settle down and find a good spot to lie down on the floor. Bus rides are a torture though. I'm getting better and these days I don't have to be carried anymore. Still, I do detest the actual bus ride. Dogs have to travel in the far end of bus and there simply is no good place for me to be. There is seats everywhere and I'm too big to lie down between them. The corridor is too narrow, people might step on me. Dogs are not supposed to sit ON the seat either. So, where am I supposed to be then?! I'm already too big to sit on my mom's lap.
Anyway, I think I have been a very good boy. I even sleep through the night and I am not a morning dog. Thank god, says my folks. There are not morning dogs either... I usually wake up around 7 or 8 a.m. and these days I'm allowed to stay up as long as my folks. Well, they did try to crate me but I gave them a very persistent and loud concert "eine kleine Nachtmusik" ála Mauro. My speciality a yoddling growl. Too bad I can't post a sample of it here. I'm sure you would all appreciate it.
My mom tried to persuade me to swim in the nearby lake but I chickened out. That place was crawling with big, vicious ducks that were patrolling the waterline and the beach. They did move away some when there people showed up, but I thought they were still too close. Besides, water is wet. I don't like it. In my opinion water is only good for drinking. Oh, it has been raining too. I don't like that either. I just want to do my business and run back inside as quickly as possible. My folks don't seem to mind...
We found a dog park a train ride away. I don't know exactly where it is, but we have to take the commuter train to get there. It's in a corner of a park area and there is always lots of stuff going on. The dog park itself is sort of ok. It has a fence around it, so I can run free and sometimes there are other older dogs I can play with. Last time I played awhile with a pretty but slightly overweight Labrador, who was more interested in my mom's meatball collection than playing with me.
I'm getting to be pretty good at traveling with the train. The rattling locomotive, the loudspeaker announcements and all the people don't scare me as much anymore. I still need meatball persuation before I can settle down and find a good spot to lie down on the floor. Bus rides are a torture though. I'm getting better and these days I don't have to be carried anymore. Still, I do detest the actual bus ride. Dogs have to travel in the far end of bus and there simply is no good place for me to be. There is seats everywhere and I'm too big to lie down between them. The corridor is too narrow, people might step on me. Dogs are not supposed to sit ON the seat either. So, where am I supposed to be then?! I'm already too big to sit on my mom's lap.
Anyway, I think I have been a very good boy. I even sleep through the night and I am not a morning dog. Thank god, says my folks. There are not morning dogs either... I usually wake up around 7 or 8 a.m. and these days I'm allowed to stay up as long as my folks. Well, they did try to crate me but I gave them a very persistent and loud concert "eine kleine Nachtmusik" ála Mauro. My speciality a yoddling growl. Too bad I can't post a sample of it here. I'm sure you would all appreciate it.
Wednesday, July 2, 2008
cherry eye - kirsikkasilmä
Hi everybody. I just want to inform everyone that I have had my very first hospital experience. I got a so called cherry eye and it had to be operated. It all was little scary but all and all everything went well. I also had my first - no, my second - trip in a car. We had to call a taxi to get to and from the hospital. By now I'm pretty used to traveling with the public transportation but car was a new experience. Anyway, my eye is fixed and everybody is happy.
Hei kaikki. Ajattelin vain kertoa, että olen juuri tehnyt elämäni ensimmäisen sairaalareissun. Sation saamaan ns kirsikkasilmän ja se piti leikata. Se oli hiukan pelottavaa mutta kaiken kaikkiaan homma hoitui oikein hyvin. Olin myös ensimmäistä - ei vaan toista - kertaa elämässäni auton kyydissä. Sairaalaan menoa varten piti nimittäin tilata taksi. Olen tätä nykyään jo aika hyvä julkisilla matkustamisessa mutta autokyyti on vielä aika uutta. Oli miten oli, silmä on korjattu ja kaikki meni hyvin.
Hei kaikki. Ajattelin vain kertoa, että olen juuri tehnyt elämäni ensimmäisen sairaalareissun. Sation saamaan ns kirsikkasilmän ja se piti leikata. Se oli hiukan pelottavaa mutta kaiken kaikkiaan homma hoitui oikein hyvin. Olin myös ensimmäistä - ei vaan toista - kertaa elämässäni auton kyydissä. Sairaalaan menoa varten piti nimittäin tilata taksi. Olen tätä nykyään jo aika hyvä julkisilla matkustamisessa mutta autokyyti on vielä aika uutta. Oli miten oli, silmä on korjattu ja kaikki meni hyvin.
tervehdys Mauron isännältä
Viime viikot ovat olleet hyvin tapahtumarikkaita. Olen tällä hetkellä suljettuna työhuoneeseemme Mauron kanssa. Vaimoni makaa sängyllä lukemassa kirjaa ja Mauro piti hänelle seuraa pureksimalla sekä häntä että kirjankantta. Vaimoni mielestä Mauro tarvitsi jotain muunlaista viihdykettä, joten nyt saan itse toimia Mauron kunnianarvoisena puruleluna.
Olen sitä paitsi huomannut, että meillä onkin yhden koiran sijasta kolme koiraa. Yksi niistä on "meidän hauva" eli Mauro silloin, kun olemme kaikki yhdessä ulkona ja hän käyttäytyy siivosti. Toinen on vaimoni "minun hauveli", jolloin Mauro leikkii sievästi ja antaa vaimolleni märkiä pusuja. KOlmas on tietysti "sinun rakki", jolloin Mauro on heittäytynyt hankalaksi, pureksii maton kulmaa ja muita perhekalleuksia ja osoittaa yleisesti ottaen kaikkia tyypillisiä pennun oireita. Njaa, tämä kaikki on osa koiranomistajan ja naimisissa olemisen ihanuuksista.
Viime lauantaina osallistuimme jälleen kerran pentutapaamiseen. Tällä kertaa ko. järjestäjä etsi vapaaehtoisia pentuja uusien koirakouluttajien kouluttamiseen. Sillä vauhdilla, millä niitä täällä koulutetaan, voi kohta joka toinen paikallinen kutsua itseään koirakouluttajaksi. Voi tietysti olla, ettei kouluttajia koskaan ole liiaksi. Täkäläiset rakastavat sekä koiriaan että kaikenkarvaista koulutusta kiiheästi. Oli miten oli, me vapaaehtoistimme Mauron, koska ajattelimme, ettei ihkailmainen lisäkoulutus koskaan ole pahasta. Siitä olikin paljon hyötyä mutta ei ihan siinä mielessä kuin olimme ajatelleet.
Paikalla oli kuusi tai kahdeksan pentua - pieni paimenkoira, chihuahua, corgi, kultainennoutaja, mopsi ja pari muuta. Nuorehko, vaaleatukkainen neitonen tervehti meitä iloisesti saapuessamme paikalle ja otti Mauron haltuunsa riemumielin. Kukapa voisikaan vastustaa meidän ylen seurankipeää, komeaa poikaa, joka mieluusti nuolaisee kättä, heittäytyy selälleen ja kerjää maharaaputusta (varsinkin jos kyseessä on sieva nuori neitonen). Puolitoista tuntia myöhemmin samainen neitonen palautti Mauron takaisin naarmuisin käsivarsin, harminkyyneliä silmissä ja muutenkin kaiken kallella kypärin. Uskomme, että hän aikaa myöten ja muutaman terapiasession jälkeen jälleen palautuu vanhaksi iloiseksi itsekseen. Olen sitä paitsi vakuuttunut siitä, että hän vuosia myöhemmin kiittää meitä tästä opettavaisesta kokemuksesta. Mikäli ko. maurokokemus ei saa häntä kokonaan luopumaan haaveestaan, se teki hänestä varmaankin paremman tulevan kouluttajan.
Kaikki koulutettavat kurssin opettaja mukaan lukien istuivat lattialle ringissä. Opettaja esitelmöi pentujen kouluttamisesta ja siitä, miten niille opetetaan erilaisia käskyjä ja muuta sen sellaista. Me omistajat istuimme huoneen perällä ja seurasimme tapahtumien kulkua.
Opettaja aloitti käytännönharjoituksen luokanpriimuksen, kultaisennoutajan, kanssa. Hauva istui asennossa oikein sievästi ja teki kaiken mitä käskettiin kerrassaan täydellisesti ilman minkäänlaista ylenpalttista kohkaamista. Samalla aikaa ringin toisessa kulmauksessa Maurolla oli kerrassaan ikävää ja hän ryhtyi pontevasti kiemurtelemaan, kääntelemään ja vääntelemään ja yritti kaikin voimin nuoleskellä tyttöparan kasvoja ja käsiä. Mauron tuntien tämä oli vain pientä jytinää ukkosen edellä.
Mauron äheltäessä oman kouluttajansa katveessa vieressä istuva corgi otti siitä opikseen ja ryhtyi oitis haukkumaan, narisemaan, puhisemaan, kiemurtelemaan ja tarmokkaasti pureksimaan kouluttajansa jäseniä. Tämä tietysti innoitti Mauroa parantamaan esitystään. Maurokulmauksesta kuuluikin pian epätoivoisia kiljahduksia. Kiljahtelun piti olla patenttiratkaisu pureksimisen lopettamiseksi. Me katsoimme toisiamme ja sama ajatus välähti molempien mielissä: "Ääntele kuten pentu itsekin tekisi siinä tilanteessa - kirkaise". Ha. Sitä on jo yritetty. Ei toimi. Tyttöparka voihki siihen malliin, että opettaja katsoi parhaakseen puuttua tilanteeseen ja otti Mauron itselleen. Mauro istahti opettajan polvelle, opettaja kääntyi luokan puoleen, aukaisi suunsa, nielaisi ja kiljaisi oitis "iik, iik". Hän yritti näyttää luokalle ns. rauhallisia käsiä pennun rauhoittamiseksi. Sen ainoa näkyvä tulos oli 20-kiloisen Mauron entistä tarmokkaampi kiemurtelu, käsien pureskelu ja syöksy-yritykset keksikulhoa kohti.
Seurasimme vahingoniloisesti, miten opettaja kävi läpi kaikki ne tekniikat, joita meille omistajille aina annetaan ko. tilanteen ratkaisemiseksi. Yritysten ainoa näkyvä tulos oli hieman hiipunut hymy hänen palauttaessaan Mauron takaisin oppilaalle. Oppilasparka näytti siltä kuin hän olisi halunnut pikaisesti lähteä karkuun mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoia kuin rohkeasti kestää koettelemuksensa. Mauro oli onneksi väsähtämässä, joten hän oli kohtalaisen hiljaa ainakin vähän aikaa. Kohta oli kuitenkin aika viedä Mauro ulos hoitamaan pakolliset tarpeensa, joten kävimme pienellä pikakävelyllä. Se piristi häntä kummasti, joten takaisin tullessamme hän oli taas oma ponteva itsensä.
Opettajan seuraava esimerkkipentu oli jo aikaisemmin mainittu corgi. Hän sai jopa Mauronkin näyttämään enkeliltä. Corgi haukkui, räyhäsi, puhisi, nipisteli opettajan käsivarsia ja käyttäytyi kaikin puolin yliterhakkaasti. Vähän myöhemmin sekä corgi että häntä kouluttava oppilas pantiin huoneen perälle aivan perimmäiseen nurkkaan. Mauro sai sentään pysyä ringissä muiden kanssa.
Koulutustilaisuus päättyi järjestäjien kiittäessä kaikkia pentujen omistajia. Epäilen, että kiitos meidän osaltamme myös sisälsi hiljaisen toiveen ei-kovin-pikaisesta palaamisesta. Me olimme kuitenkin hyvin tyytyväisiä päivän antiin. Meillä on nyt Mauron top 10 lista - kaikki keinot joita jo on kokeiltu ja toimimattomiksi havaittu. Oli sitä paitsi oikein sydäntä lämmittävää katsoa ammattilaisten ja tulevien ammattilaisten hikoilemista. Myönnämme kernaasti, ettei mikään ole miellyttävämpää kuin nähdä ammattilaisen kärsivän vaikeuksia siinä missä itsekään ei tapaa onnistua. Kaiken kaikkiaan olimme oikein ylpeitä Mauro-pojastamme. Hän teki parhaansa ja onnistui ajamaan peräti kaksi kouluttajaa hermoraunion partaalle.
Minulla on ilo kertoa, että naapurustossamma on uusi koira - dogo argentino. Siinä vasta on koira. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niitä ihan omin silmin. Televisiossa näytettiin hiljattain ohjelmaa koiranjalostuksen historiasta ja siinä mainittiin myös dogo, joka on alunperin kehitetty metsästämään villisikoja. Ohjelmassa haastateltiin amerikkalaista dogonomistajaa ja näytettiin, miten ne metsästävät. Televisioruudusta ei kuitenkaan saanut mitään käsitystä siitä, miten suuria nämä koirat ovat. Dogolla on samankaltaiset ryppyiset kasvot kuin cane corsolla ja bokserilla. Cane corso on kuitenkin vähemmän massiivinen. Aikuinen cane painaa 45-50-kiloa mutta dogo on vieläkin painavampi ja rotevampi.
Näimme dogon ensimmäisen kerran nuoren miehen seurassa ja eilen satuin näkemään hihnan toisessa päässä nuoren neitosen, joka oli suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin vaimoni. Dogo oli miltei yhtä suuri ja lauhkea kuin lammas. Dogot, kuten cane corsotkin, ovat kuulemma kotioloissa luonteeltaan hyvin lempeitä. Dogot ovat kuitenkin metsästäjiä ja eivät kuuleman mukaan tiedä, mitä pelko tarkoittaa. Molemmt rodut ovat suuria koiria mutta dogo antoi sanalle "suuri" aivan uuden dimension. Aikaisemmin näkemämme nuorimies kävelytti samanaikaisesti suurta rottweileria mutta dogon rinnalla sekin näytti pieneltä.
Uusien suurten koirien saapuminen naapurustoon on ihan mukavaa. Täällä on jo runsaasti jack russeleja, corgeja ja muita lamppuharjoja. Corgeilla kuten jo huomattiin on tosin luonnetta vaikka muille jakaa.
greeting from Mauro's "daddy"
It has been an eventful weekend. At the moment I am caged in the office with Mauro. My wife has been trying to rest and read a book and Mauro has been laying on the bed chewing on her. Since she need something to take his mind off biting her, she gave him me. Now he is sitting here chewing on me.
I have noticed that we seem to have three dogs. One is “our dog” which is what Mauro is when we are all three out together and he is being his usual sociable self. Another is the one my wife refers to as “my dog”. That is the one that plays nicely and licks her hand. The third of course is the one she refers to as “your dog”. That is the one that bites, chews up family treasures and generally acts like a puppy. Its all part of being married.
Saturday, we went to the home base of the puppy school. They had asked for volunteers to help train future dog trainers. At the rate things are going, every third person in Stockholm is going to be a dog trainer. Considering how much Swedes love their dogs and love being educated, they may need them. So, we volunteered Mauro. We figured it was some free training and perhaps they could deal with some of the things we have been having trouble with. Some benefits did flow from the session but not what we expected.
There were six or eight dogs. A little shepherd, a Chihuahua, a Corgi, a golden retriever, a pug and a couple of others. When we arrived, a pretty young blond woman greeted us and happily took on Mauro as her project. After all, who can resist that sweet, personable, handsome young guy who licks your hand and rolls over on his back as soon as he meets you (especially if your are a blond lady). An hour and a half later, she returned Mauro with tears (of frustration) in her eyes, chewed up hands and a clearly broken spirit. They say she will be close to normal again after therapy. And, it is my feeling that years from now she will thank us for this learning experience. I’m sure it will make her a better trainer if she is not now so scarred she quits the business.
All the trainers sat around in a circle with their charges. The lead instructor sat in the middle of the circle and lectured the future trainers on how to train puppies to follow commands, not bite and things like that. My wife and I sat back and watched. She started with the Golden retriever who was obviously the class suck up. He sat and lay down and quietly did everything she wanted on the first try. In the meantime, Mauro’s trainer was finding that he was starting to squirm and lick her hands and face. If you know Mauro in such a situation, you know these are ominous signs. In the meantime, the Corgi, whose trainer was sitting next to Mauro’s, was barking, growling, squirming and biting. Of course that activity only encouraged Mauro. Soon you could hear high pitched yips from Mauro’s trainer as she used one of the guaranteed methods to stop a puppy from biting. I turned to my wife smiling and said “That’s my boy!” By this time there was so much yipping going on that the instructor felt she had to take a hand. She took Mauro next. He came out, sat on her lap and she turned to the class, opened her mouth and said “Yip. Yip. Yip.” She then used treats and “calming hands” to quiet Mauro down. That resulted in 40 pounds of squirming muscle trying to get away and get at the bowl of treats and a few nips on the calming hands.
We watched this lady go through the entire list of things these people throw at you in such an off hand manner when you ask them how to deal with a problem. The only thing she got right was her smile when she returned Mauro to his instructor and acted as if she had accomplished something. Mauro’s instructor looked as if she wanted to run screaming from the room but was forced to take him back or completely lose face. By that time he was getting tired so he quieted down some. Then we had to take him outside for a bathroom break and we quieted him down more ourselves. Of course, when he got back inside he was rested and ready to start over again.
Fortunately, the next one up was the Corgi. He made Mauro look an angel. He barked, growled, nipped at the instructor’s hands and generally disrupted everything. He and his trainer were finally banished to another room. At least they let Mauro stay in the class.
The day ended with thanks for our help and, I suspect, the hope that some of us didn’t come back. We, on the other hand, were very pleased. We now have a top ten list for Mauro. The top ten training tips that don’t work. And, it was very heart warming to see the instructor and potential trainers in action. When we all admit it, there is nothing more pleasurable than to see another human strive to succeed where you are having difficulties and fall flat on their face. My wife and I left feeling very proud of our little boy. They tried their best and he beat them paws down.
On another front, there is a new dog in the neighborhood. He is an Argentine Dogo (long “O”). That is one impressive animal. I have never seen one in person before. I saw a documentary, part of which showed them being used to hunt and kill feral hogs in the Southern US. But you don’t get a real picture of their size until you see one in person. They have a face like a Cane Corso or a Boxer but are much bigger. The Cane tends to be leaner. Well, as lean as you can be at 110 or 120 pounds. The Dogo has a little shorter body, is at least as tall as a full grown Cane, if not taller, and the one we saw weighed at least 150 or 160 pounds, all muscle. He is kind of like a 55 gallon barrel of muscle on legs. We saw him first with a young man. Then yesterday evening I saw him being walked by a young lady about the size of my wife. He was meek as a lamb. But they say that Dogos, like Canes, are very gentle dogs in the home environment but when you set them off are unstoppable and almost impervious to pain. One difference is that the Dogo is a hunter and the Cane is bred to be a guardian. They are both impressive breeds but the Argentine Dogo is one big dog. The man was walking their other dog, a Rottweiler. The Rottweiler was a full grown (large) Rottweiler and looked like a puppy next to the Dogo. All in all its good. We need some larger dogs in the neighborhood. All these little Jack Russells and Corgis, etc. get monotonous. Although, as we now know, Corgis can hold their own in any nasty dog contest.
Monday, June 9, 2008
kiireinen poika
Viime päivät ovat olleet hyvin kiireisiä. Olemme aloittaneet pentukoulun ja lisäksi kamppailen siisteyskoulutuksen kanssa. Sattuu nääs pieniä vahinkoja edelleenkin, joten moppi on yhä tanassa kylppärin seinää vasten.
Alan vähitellen ymmärtää, miksi lapset inhoavat koulunkäyntiä - tai en oikeastaan ole asiasta ihan varma. Olen vain kuullut semmoisia huhuja. Oli miten oli, henkilökohtaisesti pidän tämä kouluhuuhatusta ylen väsyttävänä puuhana. Ensin pitää patikoita ainakin 10 min. lähimmälle juna-asemalle, joka tietysti on täynnä väkeä ja haisee. Hissi varsinkin. Kun meitikkakaan ei kerran saa pissiä sisätiloissa, niin miksi sitten ihmisten annetaan kuseskella pitkin seiniä? On se niin väärin...
Olen edelleenkin oikea jänishousu enkä millään uskalla nousta junaan omin voimin. Mamin pitää kantaa minut sisään ja se saa hänet puhisemaan ankarasti, mikä on ihan ymmärrettävää. Olenhan jo kokonaiset 16 kiloa. Mami on vakuuttunut siitä, että meitikan on kohtsillään patikoitava junaan ihan omin voimin. Mitä siitäkin tulee? Pelkkä ajatus on kauhistuttava!
Palatakseni takaisin tähän koulujuttuun... Rämisevän junamatkan jälkeen saavuimme keskusrautatieasemalle - hu - joka on todella hirmuinen paikka. En tiennytkään, että maailmassa on niiiiin paljon ihmisiä! Ja sitten piti hypätä bussiin. En ollenkaan pidä bussilla matkustamisesta. Ne ovat aina liian täynnä ja kuumia eikä ilmakaan kierrä ollenkaan. Ihmiset ovat kuin sardiinit purkissa ja tunkevat ihan nenätuntumaan huolimatta siitä, että saan istua mamin polvella. Onneksi. Muuten sotkisivat meitikan jalkoihinsa.
Tähän verrattuna itse koulunkäynti oli aika helppo juttu. Kunhan vähän haistelin parin muun pennun takamusta, tein pari hätäistä sinnepäin mennyttä "istu" harjoitusta, nuolaisin ymmärtäväisesti mamin naamataulua ja siitä hyvästä hotkin tonnin lihapullia. Voi että minä rakastan lihapullia!
Ja kurssin jälkeen piti tehdä sama rasittava matka kotiin. Olin kotimatkalla niin vasynyt, että nukahdin junaan. Mami luulee, että junamatkailu on minulle hyvää harjoitusta. En viitsi mainita, mitä mieltä itse olen asiasta. Olen siihen ihan liian kohtelias ja sitä paitsi mami on lihapullamestari, joten hänet on paras pitää hyvällä tuulella.
Sen lisäksi olemme käyneet paikallisella uimarannalla. Täällä juhlittiin kansallispäivää ja rannan tuntumassa järjestettiin jonkinmoiset kekkerit. En minä niistä juuri perustanut mutta mukaan otettiin makkaraa ja lihapullia, joten arvelin jotain hyvää olevan tiedossa.
Pelästyin ensin aivan julmetusti kaameaa kovaäänistä hoilotusta ja aloin vimmatusti etsiä sopivaa turvallista piilopaikaa. Ihmiseni eivät olleet huomaavinaankaan. En ymmärrä tuollaista käytöstä ollenkaan. Eivätkö ne muka kuulleet millaista mouruamista siellä pidettiin? He vain istahtivat nurmikolle ja näyttivät nauttivat metakasta samalla, kun syöttivät minulle makkaranpalan toisensa jälkeen.
Rauhoituinkin sitten vähitellen. On vaikeata olla hermostunut ja pureskella jotain hyvää samaan aikaan. Niinpä me sitten koko perheen voimin makailimme nurmikolla puun varjossa ja kuuntelimme muiden mekastusta. Musiikiksi ne sitä vissiin kutsuivat. Tiedä häntä, kovaäänistä se kumminkin oli.
Alan vähitellen ymmärtää, miksi lapset inhoavat koulunkäyntiä - tai en oikeastaan ole asiasta ihan varma. Olen vain kuullut semmoisia huhuja. Oli miten oli, henkilökohtaisesti pidän tämä kouluhuuhatusta ylen väsyttävänä puuhana. Ensin pitää patikoita ainakin 10 min. lähimmälle juna-asemalle, joka tietysti on täynnä väkeä ja haisee. Hissi varsinkin. Kun meitikkakaan ei kerran saa pissiä sisätiloissa, niin miksi sitten ihmisten annetaan kuseskella pitkin seiniä? On se niin väärin...
Olen edelleenkin oikea jänishousu enkä millään uskalla nousta junaan omin voimin. Mamin pitää kantaa minut sisään ja se saa hänet puhisemaan ankarasti, mikä on ihan ymmärrettävää. Olenhan jo kokonaiset 16 kiloa. Mami on vakuuttunut siitä, että meitikan on kohtsillään patikoitava junaan ihan omin voimin. Mitä siitäkin tulee? Pelkkä ajatus on kauhistuttava!
Palatakseni takaisin tähän koulujuttuun... Rämisevän junamatkan jälkeen saavuimme keskusrautatieasemalle - hu - joka on todella hirmuinen paikka. En tiennytkään, että maailmassa on niiiiin paljon ihmisiä! Ja sitten piti hypätä bussiin. En ollenkaan pidä bussilla matkustamisesta. Ne ovat aina liian täynnä ja kuumia eikä ilmakaan kierrä ollenkaan. Ihmiset ovat kuin sardiinit purkissa ja tunkevat ihan nenätuntumaan huolimatta siitä, että saan istua mamin polvella. Onneksi. Muuten sotkisivat meitikan jalkoihinsa.
Tähän verrattuna itse koulunkäynti oli aika helppo juttu. Kunhan vähän haistelin parin muun pennun takamusta, tein pari hätäistä sinnepäin mennyttä "istu" harjoitusta, nuolaisin ymmärtäväisesti mamin naamataulua ja siitä hyvästä hotkin tonnin lihapullia. Voi että minä rakastan lihapullia!
Ja kurssin jälkeen piti tehdä sama rasittava matka kotiin. Olin kotimatkalla niin vasynyt, että nukahdin junaan. Mami luulee, että junamatkailu on minulle hyvää harjoitusta. En viitsi mainita, mitä mieltä itse olen asiasta. Olen siihen ihan liian kohtelias ja sitä paitsi mami on lihapullamestari, joten hänet on paras pitää hyvällä tuulella.
Sen lisäksi olemme käyneet paikallisella uimarannalla. Täällä juhlittiin kansallispäivää ja rannan tuntumassa järjestettiin jonkinmoiset kekkerit. En minä niistä juuri perustanut mutta mukaan otettiin makkaraa ja lihapullia, joten arvelin jotain hyvää olevan tiedossa.
Pelästyin ensin aivan julmetusti kaameaa kovaäänistä hoilotusta ja aloin vimmatusti etsiä sopivaa turvallista piilopaikaa. Ihmiseni eivät olleet huomaavinaankaan. En ymmärrä tuollaista käytöstä ollenkaan. Eivätkö ne muka kuulleet millaista mouruamista siellä pidettiin? He vain istahtivat nurmikolle ja näyttivät nauttivat metakasta samalla, kun syöttivät minulle makkaranpalan toisensa jälkeen.
Rauhoituinkin sitten vähitellen. On vaikeata olla hermostunut ja pureskella jotain hyvää samaan aikaan. Niinpä me sitten koko perheen voimin makailimme nurmikolla puun varjossa ja kuuntelimme muiden mekastusta. Musiikiksi ne sitä vissiin kutsuivat. Tiedä häntä, kovaäänistä se kumminkin oli.
busy boy
I have been a very busy boy during the past couple of weeks. We started a puppy school and I'm still working on my house training. It is getting better, but I still have an occasional accident. The floor mop is still firmly parked against the bath room wall.
Now I understand why kids hate school. Well, actually I don't know if they hate it. I have just heard people say that. Anyway, I think this school business is quite a tiring affair. First we have to walk 10 minutes to the train station, which as usual is full of people and smells bad too - the lift in particular. If I'm not allowed to pee inside, so why do people do it in elevators? It is a mystery to me...
I'm still a wimp and panic every time the train arrives to the station, so mom has to carry me inside. It makes her huff and puff, which is understandable. After all, I have reached magnificent 16 kilos. She determined I have to learn to enter the train on foot - not sitting on her lap. And how's that going to work?! The whole thing scares the crap out of me!
To return to this school business. After traveling with the rattling train we have to get out at central station - hu - which is a truly scary place. I had no idea there were soooo many people in this world... The nwe have to hop in a bus. I don't like buses. They are incredibly crowded and hot and there is not enough air. Too many people get squeezed in and they practically breath on your face. Thank god, I can sit on mom's lap. Otherwise they might step on me.
Compared to all that the actual school wasn't too bad. I sniffed at couple of pup's butt, did some half-hearted "sits", licked mom's face and ate tons of meatballs. I like meatballs.
Then of course we had to take the same difficult journey home. Mom thinks it's good training for me. I'm too polite to express my opinion about the matter. After all, she has all the meatballs, so we wouldn't want to do anything to upset her.
We have also been at our local beach. We celebrated the sixth of June, the national Day, and there was different kinds of programs to see around the park area. I almost got a heart attack and panicked when I heard all the loud noises emanating from the park. I immediately began to look for a safe place to hide. My folks didn't pay attention to it. They just sat down in the shade and fed me lots of sausage. They actually seemed to enjoy this strange commotion.
Finally I relaxed a bit. After all, it is difficult to be nervous and chew on something at the same time. We stayed there for awhile listening to the music and looking at the people.
Now I understand why kids hate school. Well, actually I don't know if they hate it. I have just heard people say that. Anyway, I think this school business is quite a tiring affair. First we have to walk 10 minutes to the train station, which as usual is full of people and smells bad too - the lift in particular. If I'm not allowed to pee inside, so why do people do it in elevators? It is a mystery to me...
I'm still a wimp and panic every time the train arrives to the station, so mom has to carry me inside. It makes her huff and puff, which is understandable. After all, I have reached magnificent 16 kilos. She determined I have to learn to enter the train on foot - not sitting on her lap. And how's that going to work?! The whole thing scares the crap out of me!
To return to this school business. After traveling with the rattling train we have to get out at central station - hu - which is a truly scary place. I had no idea there were soooo many people in this world... The nwe have to hop in a bus. I don't like buses. They are incredibly crowded and hot and there is not enough air. Too many people get squeezed in and they practically breath on your face. Thank god, I can sit on mom's lap. Otherwise they might step on me.
Compared to all that the actual school wasn't too bad. I sniffed at couple of pup's butt, did some half-hearted "sits", licked mom's face and ate tons of meatballs. I like meatballs.
Then of course we had to take the same difficult journey home. Mom thinks it's good training for me. I'm too polite to express my opinion about the matter. After all, she has all the meatballs, so we wouldn't want to do anything to upset her.
We have also been at our local beach. We celebrated the sixth of June, the national Day, and there was different kinds of programs to see around the park area. I almost got a heart attack and panicked when I heard all the loud noises emanating from the park. I immediately began to look for a safe place to hide. My folks didn't pay attention to it. They just sat down in the shade and fed me lots of sausage. They actually seemed to enjoy this strange commotion.
Finally I relaxed a bit. After all, it is difficult to be nervous and chew on something at the same time. We stayed there for awhile listening to the music and looking at the people.
Saturday, May 31, 2008
more transportation training - lisää matkustamista
We have continued our training in the art of traveling with the public transportation. This time we have advanced to commuter train. It went only to the next station, but this trip involved getting in the station, pass the ticket control, get on the platform and get exposed to the rattling incoming train on the other side of the platform.
Olemme jatkaneet julkisilla matkustamisen harjoittelua. Tällä kertaa kohteena oli paikallinen sähköjuna, jolla mentiin seuraavalle asemalle. Lyhyt matka mutta siihen sisältyi monta jännittävää ja hermostuttavaa osaa. Piti mennä asemalle, lipunmyynnin ohi, sitten laiturille ja piti vielä kohdata vastakkaiseen suuntaan menevä junakin ja se ritisi, ratisi, rutisi ja kolisteli tullessaan.
Oh yes, I was a good boy and walked bravely in the station and on the platform. I even greeted couple of people waiting for the train and admiring me. Well, I am a handsome boy... Unfortunately I didn't master the actual getting inside the train part. Mom had to carry me. After all, it is pretty scary thing. It makes all kinds of weird loud noises and it smells strange too. Not to mention all the people it is carrying. How am I supposed to know if they are friendly or not? Better sit on my folks lap, I think. I was slightly nervous at first, but it is difficult to stay nervous when chewing a meat ball.
Juu, olin kiltti poika ja kävelin rohkeasti asemalle ja sitten laiturille. Onnistuin jopa tekemään tuttavavuuta parin junaa odottavan ihailijan kanssa. Olenhan komea poika... Valitettavasti en kuitenkaan uskaltanut nousta itse junaan vaan minut piti kantaa sisään. Juna, se on kamalan pelottava kapine, josta tulee kummia ääniä ja se haiseekin epämiellyttävältä. Sen lisäksi siellä on julmetusti vieraita ihmisiä ja mistä sitä tietää, ovatko ne kaikki ystävällisiä. Turvallisinta istua sylissä, luulisin. Olin siis hiukan hermostunut mutta on hyvin vaikeata olla jännittynyt ja pureskella lihapullaa samaan aikaan.
After we out of the train, I had a minor accident in the ticket hall. Luckily my folks were prepared for it and had a bag full of plastic trash bags and paper to wipe off incriminating evidence. So, no harm done.
Junasta poistuttaessa meitikalle tuli pieni vahinko. Onneksi ihmiseni olivat varautuneet moiseen onnettomuuteen ja kassista löytyi talouspaperirulla ja roskapusseja, joten vahingosta ei jäänyt esille mitään näkyviä todisteita.
These trips tend to be quite tiring. There are so many different sounds, sights and smells for my poor little brain to process. Better hide under the desk and take a long nap.
Nämä retket ovat kovin väsyttäviä. Niihin kuuluu kaikenkarvaisia uusia ääniä, nähtävyyksiä ja hajuja. Pienet aivoparkani ovat ihan uuvuksissa yrittäessäni ymmärtää kaikkea mitä tapahtuu.
Thursday, May 22, 2008
public transportation - julkisilla kulkuvälineillä
We have had couple of pretty exiting days. First we explored a brand new territory and walked a bit farther away from the house. I was kind of hesitant to do it, because it meant walking close to the dog daycare. They happened to be out at the same time and we encountered them on a fairly tight spot. It was alright, except for the huge German shepherd that kept on staring at me. It was quite intimidating, so I hid behind my mom's legs until it passed us. I would have prefered to go back home, but my folks just ignored me and trotted ahead as if nothing had happened.
Then suddenly we stopped and my mom lifted me up. It took awhile before I understood what was going on. We were sitting in this weird looking smelly thing that shook and rattled as it moved on. Well, at least I think it was moving. I was sitting on my folks lap and was a little scared. They didn't seem to think there was anyting special going on, but one can never be too careful. Finally my mom lifted me up again and I was back on my feet on the street. This strange episode had made me nervous, so I had to take quick tour behind a bush and boop.
Now we have done the same experiment twice and the second time it didn't feel quite so bad. I was more relaxed and even dared to look around a little. My mom told me we had taken a bus from one bus top to the next one. Bus, it's that big, loud, smelly thing we often pass by when we are out. Hmmm, I never thought one could travel with it... I'm not sure I like it very much though.
Oh, I have gained one more kilo this week. My folks believe I'll be as big as my uncle Sudden Death Foppa, who is 52 (!) kilos.
Meillä on ollut pari aika jänittävää päivää. Olemme tehneet hiukan pitemmän kävelylenkin ja tutkiskelleet uusia maisemia. Olin ensin hiukan epävarma asiasta varsinkin, kun törmäsimme paikalliseen koirapäiväkotiin, jonka asukkaat olivat ulkosalla samaan aikaan. Tapaaminen tapahtui hiukan ahtaassa kulmauksessa mutta kyllä siitäkin selvittiin kunnialla. Julmetun suuri saksanpaimenkoira alkoi tosin tuijottaa meitikkaa oikein urakalla, mikä oli erittäin hermostuttavaa. Katsoin parhaaksi piiloutua emännän jalkojen taakse, kunnes mokoma tillottaja oli hävinnyt näkyvistä. Olisin mieluummin palannut heti takaisin kotiin mutta eihän meitikan mielipidettä kukaan kuuntele. Mennä hölköttivät vain eteenpäin ihan muina miehinä.
Sitten ihan yhtäkkiä pysähdyimme ja emäntä nosti minut syliinsä. Ennen kuin oikein oivalsin, mitä tapahtui, olimme istumassa jonkinmoisessa kummallisen näköisessä haisevassa laatikossa, joka liikkuessaan tärisi ja nytkähteli. Nja, ainakin se tuntui siltä kuin olisimme liikkuneet johonkin suuntaan. Istuin sylissä ja olin hiukan peloissani. Ihmiseni eivät tuntuneet pitävän asiaa minään mutta koskaan ei voi olla liian varovainen. Lopulta emäntä nosti minut uudestaan ylös ja kohta oli taas turvallista maata tassujen alla. Tämä kummallinen seikkailu oli hiukan hermostuttavaa, joten minun oli pakko mennä pensaan taakse hätäkakkalle.
Nyt olemme tehneet saman matkan jo kahdesti eikä se enää tunnut yhtä pelottavalta. Viime kerralla olin rentoutuneempi ja uskalsin jopa hiukan katsella ympärilleni. Emäntä kertoi, että olimme ajelleet linja-autolla yhden pysäkin välin. Linja-auto, se on semmoinen suuri, meluisa, haiseva kapine, jonka ohi usein kävelemme päivisin. Hmm, en tiennytkään, että semmoisella voi matkustaa johonkin... En ole ollenkaan varma pidän siitä.
Juu ja olen taas kilon isompi. Ihmiseni luulevat meitikan kasvavan yhtä suureksi kuin setäni Pitkäkiekko Foppa, joka on mahtavat 52 kiloa.
Tuesday, May 20, 2008
one week, one kilo - yksi viikko, yksi kilo
I have been in my new home about one week now and I have gained one more kilo. I still have an occasional accident indoors, but in general I have been doing pretty well. I have also learned how to sit and lie down. It does require some treat persuation though. I'm trying to understand what means "mine". My folks repeat it everytime I sink my teeth on their shoes or a piece of furniture. All that stuff taste so good, so it's difficult not to take an occasional bite. All and all, I'm doing pretty good - except for heeling. I haven't quite gotten hang of it yet. As they say, practise makes a champion and we are going to school in couple of weeks. Oh yes, it means we have to start training the art of traveling with public transportation. Whatever it means...
Olen ollut uudessa kotona jo viikon ja sinä aikana on kertynyt yksi kilo lisää. Vieläkin tapahtuu yksittäisiä onnettomuuksia sisätiloissa mutta yleisesti ottaen olen suoriutunut aika hyvin. Olen niin ikään ehtinyt oppia istumaan ja menemään maahan mahalleni komennosta, mikä tosin vaatii edelleen keksisuostuttelua. Yritän parhaani mukaan ymmärtää, mitä tarkoittaa "minun". Ihmiseni toistavat sitä sinnikkäästi iskiessäni hampaani mehukkaaseen kenkään tai tuolin jalkaan. Ne maistuvat erinomaisen maukkailta, joten on ylen vaikeata olla pureksimatta niitä edes vähäisen. Kaiken kaikkiaan asiat ovat meneet aika hyvin - paitsi hihnassa käveleminen. En ole vielä oikein tajunnut, mistä koko hommassa on kyse. No, merjoitus tekee hastarin ja parin viikon päästä mennään kouluun. Niin ja se tarkoittaa matkustamista julkisilla kulkuneuvoilla. Mitä se sitten tarkoittaakaan...
Tuesday, May 13, 2008
Good boy - kiltti poika
I have been a very good boy and tried my best not to weewee on the floors. There has been occasional accidents, but I sure can't be blamed on them. It's hardly my fault if my folks fart around too long looking for their shoes, keys, coats, leashes and who-knows-what. If I got to go I got to go.
Last night I slept through the whole night silently in my crate. We went to bed around 11 p.m. and at 4 a.m. my bladder was full, so we had to rush out. No, we didn't make it, but - hey - I tried. The night before was somewhat difficult. I gave a demonstration of my entire vocabulary and repertoire. It was a potpourri, which started with a quite little hymn, which transformed into Wagnerian howl of Valkyrias - AUUU AUUU - and ended with Swiss yoddling. I added a slight vibrato to it. I thought it enchanced my performance. It was quite tiring, particularly since my audience didn't exactly appreciate my efforts. So, I passed out and woke up when I needed to go out again.
Olen ollut oikein kiltti poika ja yrittänyt parhaani mukaan olla pissimättä lattialle. Jokunen pienehkö onnettomuus on kyllä päässyt sattumaan mutta ei niistä voi meitikkaa syyttää. Minkä minä sille mahdan, jos vetkuttelevat iäisyyksiä. Milloin on kengät hukassa, milloin avaimet, takit, hihnat ja herra-ties-mikä. Jos meitikalla on hätä niin on hätä.
Viime yönä nukuin koko yön ihan hipihiljaa omassa häkisä. Menimme nukkumaan siinä yhdentoista korvilla ja aamulla neljältä oli rakko haljeta, joten oli tarve päästä äkkiä ulos. Ei ihan ennätetty vaan siihen lirahti mutta - hei - ainakin yritin. Edellinen yö oli hankalampi ja annoin esimakua kaikista verbaalisista ja musikaalisista kyvyistäni. Aloitin vienoilla voihkauksilla, siirryin sitten wagnerilaiseen valkyrioiden uljahduksiin - AUUU AUUU - ja lopetin potpurrin sveitsiläisella jodlauksella. Lisäsin siihen tehosteeksi kunnon vibraaton. Se oli ylen väsyttävää, varsinkin kun oli pakko esiintyä kiittämättömälle yleisölle. Katsoin lopulta parhaaksi vaieta, ottaa tirsat ja nousin vasta, kun oli taas hätä.
Sunday, May 11, 2008
uudessa kotona
No niin, eilen tultiin sitten tänne uuteen kotiin. Tulimme pakettiautolla, matka tuntui siellä takaosassa kovin pitkältä ja mahakin meni vähän sekaisin. Kotiin tullessa en siis ollut ihan oma itseni ja katsoin parhaimmaksi mennä vähän syrjaan ja panna tassut ojoon keittiön tuolin alle. Pienehköjen nokkaunien jälkeen oli aika tutustua noin alustavasti uuteen ympäristöön.
Juu, sain muuten ihka uuden kaulapannan ja hihnan, joita jo on ehditty testata oikein urakalla. Heti ensimmäisen kävelyretken aikana väänsin isohkon tortun keskelle jalkakäytävää, mikä sai ihmiseni hihkumaan riemusta. Se herätti niissä niin yletöntä ihmetystä, että katsoin viisaimmaksi tuottaa samanlaisia torttuja lisää niin usein kuin mahdollista. Hyvä antaa vähästäänkin ja se tuntuu pitävän ne hyvällä tuulella. Yhtä asiaa kyllä ihmettelen. Jos tortunvääntäminen nyt kerran on niin taivaallinen asia, niin minkä ihmeen takia ne pitää kiireen kaupalla korjata pois?
Oli miten oli, ensimmäinen yökin meni ihan kohtuullisesti. Minut dumpattiin kyllä aika kylmästi jonkinmoiseen kuljetushäkkiin, mikä ei sinänsä ollut pahasta. Siellä oli puruleluja ja patjakin pohjalla - mutta se tuntui kovin yksinäiseltä huolimatta siitä, että uudet ihmiseni nukkuivat samassa huoneessa. Minä olen nääs tottunut tappituntumaan, joten koko homma tuntui hiukan - tyhjältä. Ilmoitin kyllä mielipiteeni asiasta mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Siitä sydämistyneenä panin maata itsekseni äristen. Isot pojat eivät uikuta. Nukahdin lopulta ja heräsin neljän aikoihin aamulla ankaraan pissihätään. Voihkaisin äänekkäästi ja mami nousi kiltisti sängystä ja niin mentiin taas ulos. Olemme ulkoilleet oikein reippaasti tänään moneen otteeseen. Lenkit ovat vielä lyhyehköjä mutta niitä tehdään usein. Pienen keikan jälkeen maistuu uni. Ruokaa, kakkaa, kävelyä ja unta, se on semmoista se pennun elo. Olenhan vasta noin kymmenen viikkoa.
home sweet home
Well, now I have finally arrived to my new home. I was put in a van, it was a long drive - or so it seemed - and my stomach got a little upset. As a result I wasn't quite myself when we finally arrived. I found it best to hide under the kitchen chair. After a short nap I began to investigate my new surroundings.
Oh, I got a brand new collar and a long leash, which we tested the same evening few times. During the first walk I managed to produce a handsome pile of boop on the sidewalk. My folks thought was absolutely fabulous. They made such a fuzz about it, so I figured I might just as well keep on downloading that stuff. Keeps my folks happy, you know. There is one slight detail I don't quite understand though. Why do they pick it all up, if booping on the sidewalk or grass is such a marvellous thing to do?!
Anyway, the first night went surprisingly well. They dumped me in a crate, nothing wrong with it as such, but I felt lonely. Yes, my folks slept in the same room, but I'm used to sleeping in fairly crowded conditions, so it felt - kind of empty. I did express my opinion about the state of affairs, but was sadly ignored. It made me crumpy, so I had to mutter to myself. Big boys don't cry, you know. Eventually I passed out and woke up around 4 a.m. when I h a d to go t o toilet. My folks - well, my mom - got up and took me for a short walk. We have done a great deal of walking today, it's only short distances, but we go out frequently. After a nice stroll outside it's time to take a nap. Eating, booping, walking and napping, that's pretty much it. After all, I am only ten weeks or so.
Thursday, April 17, 2008
A little about the little me
My humans are very exited and can't wait to get me home. I'm only 6 weeks old and still live my dog mom and my litter mates. It's very nice and cosy. In few weeks time I will move to live with my human family, whom I have already met twice. As you can see on the picture, they gave me a cute blue collar as a present. It matches just beautifully with my dark complexion. Boy, am I glad they didn't buy a pink one... After all, I am a boy.
Ihmiseni odottavat suurella jännityksellä suurta saapumistani kotiin. Olen vain kuusi viikkoa vanha ja asun vielä koiraäitini ja sisarusteni kanssa ja meillä on täällä oikein kodikasta. Muutaman viikon kuluttua muutan kumminkin ihmisvanhempieni luokse ja olen tavannut heidät jo kahdesti. Kuten kuvasta näkyy sain sievän sinisen pannan lahjaksi. Se sopii vallan mainiosti tumman turkkini värisävyyn. Huh, onneksi eivät sentään ostaneet vaaleanpunaista pantaa. Minä olen sentään ehta uros...
Subscribe to:
Posts (Atom)