Full Tilt Frap

Couple pictures of what I can accomplish after Fult Tilt Frap.

Pari valokuvaa siitä, mitä meitikan frappaaminen saa aikaan.

FRAP = frenetic random activity period.

ja sama suomeksi - hurja satunnainen tai ennustamaton aktiivisuusperiodi.

The book "My Smart Puppy" defines FRAP as follows: "Twice a day (sometimes more, sometimes less) your puppy will go a little nuts. Ears back, she will race around your home, barking and spinning, leaping and careening into things. What the heck is going on? This is what we call a FRAP. // This stage passes, but it is mighty cute while it is here!"

Kirja "My Smart Puppy" määrittelee FRAPin seuraavasti: " Pari kertaa päivässä (joskus useammin, joskus harvemmin) pennusta tulee hiukan hullu. Korvat luimussa se ravaa ympäri taloa, haukkuu, pyöriskelee, hyppii, rymyää ja törmailee huonekaluihin. Mitä ihmettä tapahtuu? Kutsumme tätä FRAPiksi. // Tämäkin vaihe menee ohi mutta on se silti aika huvittavaa."

PS. I actually got a permission to shred the newspaper. The shoe I happened to steal...

Huom! Sain ihka oikeasti luvan silpoa sanomalehden. Kenkä tuli sen sijaan vohkittua...

hauvan kesäistä eloa

Lomalla ollessa aika kuluu uskomattoman nopeasti. En tietenkään ole itse lomalla, emäntä se on se joka lomailee, ja siksi emme ole juurikaan viettäneet aikaa tietokoneen parissa. Tähän mennessä meillä on ollut aika onnistunut kesä.

Emäntäni yritti tässä jokin aika sitten saada minut uimaan tässä lähellä olevassa järvessä. En suin surminkaan uskaltanut ryhtyä semmoiseen. Järvihän oli täynnä kiukkuisia ankkoja, jotka läpsyttelivät kaula kenossa pitkin rantaa ja kaislikkoa. Ne siirtyivät kyllä hiukkasen, kun paikalle saapui ihmisuimareita mutta mielestäni ne (ankat) olivat edelleenkin aivan liian lähituntumassa. Sitä paitsi, vesi on märkää. Tassut kastuu, hyi inhottavaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että vesi kelpaa kuin korkeintaan juomiseen. Juu, on täällä satanutkin vähäsen. En pidä siitäkään. Sateella haluan toimittaa pakolliset hommat mahdollisimman nopeasti. Sitten pyörrän kiireesti ympäri ja laukkaan henkeni kaupalla takaisin sisälle. Kenelläkään ei tunnu olevan mitään sitä vastaan...

Löysimme jokin aika sitten koirapuiston. En osaa oikein selittää, missä se on mutta sinne mennään lähijunalla. Paikka on aidattu ja se on isomman puiston kulmassa ja siellä ympäristössä on aina jotain mielenkiintoista katseltavaa. Koirapuistokin on ihan ok. Voin juosta siellä vapaana ja välillä siellä on muitakin vanhempia koiria leikkimässä. Viime kerralla leikin sievän mutta lievästi ylipainoisen labradorinnoutajan kanssa. Se mokoma oli tosin enemmän kiinnostunut emäntäni lihapullakokoelmasta kuin minusta.

Minusta on tullut aika etevä junalla matkustaja. Rätisevä veturi, kolisevat vaunut, kovaäänisten kailotus ja ihmispaljous ei ole enää yhtä hermostuttavaa kuin aiemmin. Tarvitsen edelleenkin lihapullaterapiaa ennen kuin onnistun rauhoittumaan sen verran, että löydän mukavan asennon lattialta penkkien välistä.

Bussilla matkustaminen sen sijaan on yhtä kidutusta. Olen tullut siinäkin hiukan paremmaksi eikä minua sentään enää tarvitse kantaa sisään. On se silti inhottava tapa matkustaa. Koirien oletaan matkustavan bussin perällä, missä ei ole meitikalle minkäänlaista sopivaa paikkaa. Ei siellä ole kuin penkkejä penkkien perään ja olen jo nyt liian suuri änkeäkseni itseni niiden väliin - ja penkilläkään ei koirat saa istua. Käytävä taas on liian kapea ja siinä maatessani voi joku talloa häntäni tai tassuni tohjoksi. Niin että missä minun sitä sitten pitäisi olla?! Olenhan jo liian suuri istuakseni emännän polvella.

Oli miten oli, olen omasta mielestäni kumminkin aika fiksu hauva. Nukun nykyisin koko yön enkä millään muotoa ole mikään aamuvirkku. Heräilen siinä seitsemän ja kahdeksan välissä, mikä on ihmisteni mielestä kerrassaan erinomaista. Hekään eivät ole aamuvirkkuja... Minua ei enää panna nukkumaankaan liian aikaisin eli saan olla ylhäällä siihen asti kunnes on koko perheen aika mennä pehkuihin. Minua yritettiin kyllä "häkittää" kello hyvissä ajoin mutta annoin joka kerta hyvin äänekkään ja pitkäkestoisen iltakonsertin - "eine kleine Nachtmusik" ála Mauro. Olen erityisen etevä vimmatun ähellyksen säestämässä ärisevässä jodlauksessa. Tapaan kolisuttaa häkin seiniä ja ovea. Se antaa esitykselle hyvän säväyksen. Vahinko, ettei tähän voi liittää näytettä näistä taidoistani. Olen varma, että muutkin olisivat niistä yhtä vaikutettuja.

summertime

Time flies when being on vacation. Actually, it's not me who is off duty, it's my human mom. Therefore, neither of us spends much time at the computer. So far it has been a pretty good summer.

My mom tried to persuade me to swim in the nearby lake but I chickened out. That place was crawling with big, vicious ducks that were patrolling the waterline and the beach. They did move away some when there people showed up, but I thought they were still too close. Besides, water is wet. I don't like it. In my opinion water is only good for drinking. Oh, it has been raining too. I don't like that either. I just want to do my business and run back inside as quickly as possible. My folks don't seem to mind...

We found a dog park a train ride away. I don't know exactly where it is, but we have to take the commuter train to get there. It's in a corner of a park area and there is always lots of stuff going on. The dog park itself is sort of ok. It has a fence around it, so I can run free and sometimes there are other older dogs I can play with. Last time I played awhile with a pretty but slightly overweight Labrador, who was more interested in my mom's meatball collection than playing with me.

I'm getting to be pretty good at traveling with the train. The rattling locomotive, the loudspeaker announcements and all the people don't scare me as much anymore. I still need meatball persuation before I can settle down and find a good spot to lie down on the floor. Bus rides are a torture though. I'm getting better and these days I don't have to be carried anymore. Still, I do detest the actual bus ride. Dogs have to travel in the far end of bus and there simply is no good place for me to be. There is seats everywhere and I'm too big to lie down between them. The corridor is too narrow, people might step on me. Dogs are not supposed to sit ON the seat either. So, where am I supposed to be then?! I'm already too big to sit on my mom's lap.

Anyway, I think I have been a very good boy. I even sleep through the night and I am not a morning dog. Thank god, says my folks. There are not morning dogs either... I usually wake up around 7 or 8 a.m. and these days I'm allowed to stay up as long as my folks. Well, they did try to crate me but I gave them a very persistent and loud concert "eine kleine Nachtmusik" ála Mauro. My speciality a yoddling growl. Too bad I can't post a sample of it here. I'm sure you would all appreciate it.

cherry eye - kirsikkasilmä

Hi everybody. I just want to inform everyone that I have had my very first hospital experience. I got a so called cherry eye and it had to be operated. It all was little scary but all and all everything went well. I also had my first - no, my second - trip in a car. We had to call a taxi to get to and from the hospital. By now I'm pretty used to traveling with the public transportation but car was a new experience. Anyway, my eye is fixed and everybody is happy.

Hei kaikki. Ajattelin vain kertoa, että olen juuri tehnyt elämäni ensimmäisen sairaalareissun. Sation saamaan ns kirsikkasilmän ja se piti leikata. Se oli hiukan pelottavaa mutta kaiken kaikkiaan homma hoitui oikein hyvin. Olin myös ensimmäistä - ei vaan toista - kertaa elämässäni auton kyydissä. Sairaalaan menoa varten piti nimittäin tilata taksi. Olen tätä nykyään jo aika hyvä julkisilla matkustamisessa mutta autokyyti on vielä aika uutta. Oli miten oli, silmä on korjattu ja kaikki meni hyvin.

tervehdys Mauron isännältä

Viime viikot ovat olleet hyvin tapahtumarikkaita. Olen tällä hetkellä suljettuna työhuoneeseemme Mauron kanssa. Vaimoni makaa sängyllä lukemassa kirjaa ja Mauro piti hänelle seuraa pureksimalla sekä häntä että kirjankantta. Vaimoni mielestä Mauro tarvitsi jotain muunlaista viihdykettä, joten nyt saan itse toimia Mauron kunnianarvoisena puruleluna.

Olen sitä paitsi huomannut, että meillä onkin yhden koiran sijasta kolme koiraa. Yksi niistä on "meidän hauva" eli Mauro silloin, kun olemme kaikki yhdessä ulkona ja hän käyttäytyy siivosti. Toinen on vaimoni "minun hauveli", jolloin Mauro leikkii sievästi ja antaa vaimolleni märkiä pusuja. KOlmas on tietysti "sinun rakki", jolloin Mauro on heittäytynyt hankalaksi, pureksii maton kulmaa ja muita perhekalleuksia ja osoittaa yleisesti ottaen kaikkia tyypillisiä pennun oireita. Njaa, tämä kaikki on osa koiranomistajan ja naimisissa olemisen ihanuuksista.

Viime lauantaina osallistuimme jälleen kerran pentutapaamiseen. Tällä kertaa ko. järjestäjä etsi vapaaehtoisia pentuja uusien koirakouluttajien kouluttamiseen. Sillä vauhdilla, millä niitä täällä koulutetaan, voi kohta joka toinen paikallinen kutsua itseään koirakouluttajaksi. Voi tietysti olla, ettei kouluttajia koskaan ole liiaksi. Täkäläiset rakastavat sekä koiriaan että kaikenkarvaista koulutusta kiiheästi. Oli miten oli, me vapaaehtoistimme Mauron, koska ajattelimme, ettei ihkailmainen lisäkoulutus koskaan ole pahasta. Siitä olikin paljon hyötyä mutta ei ihan siinä mielessä kuin olimme ajatelleet.

Paikalla oli kuusi tai kahdeksan pentua - pieni paimenkoira, chihuahua, corgi, kultainennoutaja, mopsi ja pari muuta. Nuorehko, vaaleatukkainen neitonen tervehti meitä iloisesti saapuessamme paikalle ja otti Mauron haltuunsa riemumielin. Kukapa voisikaan vastustaa meidän ylen seurankipeää, komeaa poikaa, joka mieluusti nuolaisee kättä, heittäytyy selälleen ja kerjää maharaaputusta (varsinkin jos kyseessä on sieva nuori neitonen). Puolitoista tuntia myöhemmin samainen neitonen palautti Mauron takaisin naarmuisin käsivarsin, harminkyyneliä silmissä ja muutenkin kaiken kallella kypärin. Uskomme, että hän aikaa myöten ja muutaman terapiasession jälkeen jälleen palautuu vanhaksi iloiseksi itsekseen. Olen sitä paitsi vakuuttunut siitä, että hän vuosia myöhemmin kiittää meitä tästä opettavaisesta kokemuksesta. Mikäli ko. maurokokemus ei saa häntä kokonaan luopumaan haaveestaan, se teki hänestä varmaankin paremman tulevan kouluttajan.

Kaikki koulutettavat kurssin opettaja mukaan lukien istuivat lattialle ringissä. Opettaja esitelmöi pentujen kouluttamisesta ja siitä, miten niille opetetaan erilaisia käskyjä ja muuta sen sellaista. Me omistajat istuimme huoneen perällä ja seurasimme tapahtumien kulkua.

Opettaja aloitti käytännönharjoituksen luokanpriimuksen, kultaisennoutajan, kanssa. Hauva istui asennossa oikein sievästi ja teki kaiken mitä käskettiin kerrassaan täydellisesti ilman minkäänlaista ylenpalttista kohkaamista. Samalla aikaa ringin toisessa kulmauksessa Maurolla oli kerrassaan ikävää ja hän ryhtyi pontevasti kiemurtelemaan, kääntelemään ja vääntelemään ja yritti kaikin voimin nuoleskellä tyttöparan kasvoja ja käsiä. Mauron tuntien tämä oli vain pientä jytinää ukkosen edellä.

Mauron äheltäessä oman kouluttajansa katveessa vieressä istuva corgi otti siitä opikseen ja ryhtyi oitis haukkumaan, narisemaan, puhisemaan, kiemurtelemaan ja tarmokkaasti pureksimaan kouluttajansa jäseniä. Tämä tietysti innoitti Mauroa parantamaan esitystään. Maurokulmauksesta kuuluikin pian epätoivoisia kiljahduksia. Kiljahtelun piti olla patenttiratkaisu pureksimisen lopettamiseksi. Me katsoimme toisiamme ja sama ajatus välähti molempien mielissä: "Ääntele kuten pentu itsekin tekisi siinä tilanteessa - kirkaise". Ha. Sitä on jo yritetty. Ei toimi. Tyttöparka voihki siihen malliin, että opettaja katsoi parhaakseen puuttua tilanteeseen ja otti Mauron itselleen. Mauro istahti opettajan polvelle, opettaja kääntyi luokan puoleen, aukaisi suunsa, nielaisi ja kiljaisi oitis "iik, iik". Hän yritti näyttää luokalle ns. rauhallisia käsiä pennun rauhoittamiseksi. Sen ainoa näkyvä tulos oli 20-kiloisen Mauron entistä tarmokkaampi kiemurtelu, käsien pureskelu ja syöksy-yritykset keksikulhoa kohti.

Seurasimme vahingoniloisesti, miten opettaja kävi läpi kaikki ne tekniikat, joita meille omistajille aina annetaan ko. tilanteen ratkaisemiseksi. Yritysten ainoa näkyvä tulos oli hieman hiipunut hymy hänen palauttaessaan Mauron takaisin oppilaalle. Oppilasparka näytti siltä kuin hän olisi halunnut pikaisesti lähteä karkuun mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoia kuin rohkeasti kestää koettelemuksensa. Mauro oli onneksi väsähtämässä, joten hän oli kohtalaisen hiljaa ainakin vähän aikaa. Kohta oli kuitenkin aika viedä Mauro ulos hoitamaan pakolliset tarpeensa, joten kävimme pienellä pikakävelyllä. Se piristi häntä kummasti, joten takaisin tullessamme hän oli taas oma ponteva itsensä.

Opettajan seuraava esimerkkipentu oli jo aikaisemmin mainittu corgi. Hän sai jopa Mauronkin näyttämään enkeliltä. Corgi haukkui, räyhäsi, puhisi, nipisteli opettajan käsivarsia ja käyttäytyi kaikin puolin yliterhakkaasti. Vähän myöhemmin sekä corgi että häntä kouluttava oppilas pantiin huoneen perälle aivan perimmäiseen nurkkaan. Mauro sai sentään pysyä ringissä muiden kanssa.

Koulutustilaisuus päättyi järjestäjien kiittäessä kaikkia pentujen omistajia. Epäilen, että kiitos meidän osaltamme myös sisälsi hiljaisen toiveen ei-kovin-pikaisesta palaamisesta. Me olimme kuitenkin hyvin tyytyväisiä päivän antiin. Meillä on nyt Mauron top 10 lista - kaikki keinot joita jo on kokeiltu ja toimimattomiksi havaittu. Oli sitä paitsi oikein sydäntä lämmittävää katsoa ammattilaisten ja tulevien ammattilaisten hikoilemista. Myönnämme kernaasti, ettei mikään ole miellyttävämpää kuin nähdä ammattilaisen kärsivän vaikeuksia siinä missä itsekään ei tapaa onnistua. Kaiken kaikkiaan olimme oikein ylpeitä Mauro-pojastamme. Hän teki parhaansa ja onnistui ajamaan peräti kaksi kouluttajaa hermoraunion partaalle.

Minulla on ilo kertoa, että naapurustossamma on uusi koira - dogo argentino. Siinä vasta on koira. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niitä ihan omin silmin. Televisiossa näytettiin hiljattain ohjelmaa koiranjalostuksen historiasta ja siinä mainittiin myös dogo, joka on alunperin kehitetty metsästämään villisikoja. Ohjelmassa haastateltiin amerikkalaista dogonomistajaa ja näytettiin, miten ne metsästävät. Televisioruudusta ei kuitenkaan saanut mitään käsitystä siitä, miten suuria nämä koirat ovat. Dogolla on samankaltaiset ryppyiset kasvot kuin cane corsolla ja bokserilla. Cane corso on kuitenkin vähemmän massiivinen. Aikuinen cane painaa 45-50-kiloa mutta dogo on vieläkin painavampi ja rotevampi.

Näimme dogon ensimmäisen kerran nuoren miehen seurassa ja eilen satuin näkemään hihnan toisessa päässä nuoren neitosen, joka oli suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin vaimoni. Dogo oli miltei yhtä suuri ja lauhkea kuin lammas. Dogot, kuten cane corsotkin, ovat kuulemma kotioloissa luonteeltaan hyvin lempeitä. Dogot ovat kuitenkin metsästäjiä ja eivät kuuleman mukaan tiedä, mitä pelko tarkoittaa. Molemmt rodut ovat suuria koiria mutta dogo antoi sanalle "suuri" aivan uuden dimension. Aikaisemmin näkemämme nuorimies kävelytti samanaikaisesti suurta rottweileria mutta dogon rinnalla sekin näytti pieneltä.

Uusien suurten koirien saapuminen naapurustoon on ihan mukavaa. Täällä on jo runsaasti jack russeleja, corgeja ja muita lamppuharjoja. Corgeilla kuten jo huomattiin on tosin luonnetta vaikka muille jakaa.

greeting from Mauro's "daddy"

It has been an eventful weekend. At the moment I am caged in the office with Mauro. My wife has been trying to rest and read a book and Mauro has been laying on the bed chewing on her. Since she need something to take his mind off biting her, she gave him me. Now he is sitting here chewing on me.

I have noticed that we seem to have three dogs. One is “our dog” which is what Mauro is when we are all three out together and he is being his usual sociable self. Another is the one my wife refers to as “my dog”. That is the one that plays nicely and licks her hand. The third of course is the one she refers to as “your dog”. That is the one that bites, chews up family treasures and generally acts like a puppy. Its all part of being married.

Saturday, we went to the home base of the puppy school. They had asked for volunteers to help train future dog trainers. At the rate things are going, every third person in Stockholm is going to be a dog trainer. Considering how much Swedes love their dogs and love being educated, they may need them. So, we volunteered Mauro. We figured it was some free training and perhaps they could deal with some of the things we have been having trouble with. Some benefits did flow from the session but not what we expected.

There were six or eight dogs. A little shepherd, a Chihuahua, a Corgi, a golden retriever, a pug and a couple of others. When we arrived, a pretty young blond woman greeted us and happily took on Mauro as her project. After all, who can resist that sweet, personable, handsome young guy who licks your hand and rolls over on his back as soon as he meets you (especially if your are a blond lady). An hour and a half later, she returned Mauro with tears (of frustration) in her eyes, chewed up hands and a clearly broken spirit. They say she will be close to normal again after therapy. And, it is my feeling that years from now she will thank us for this learning experience. I’m sure it will make her a better trainer if she is not now so scarred she quits the business.

All the trainers sat around in a circle with their charges. The lead instructor sat in the middle of the circle and lectured the future trainers on how to train puppies to follow commands, not bite and things like that. My wife and I sat back and watched. She started with the Golden retriever who was obviously the class suck up. He sat and lay down and quietly did everything she wanted on the first try. In the meantime, Mauro’s trainer was finding that he was starting to squirm and lick her hands and face. If you know Mauro in such a situation, you know these are ominous signs. In the meantime, the Corgi, whose trainer was sitting next to Mauro’s, was barking, growling, squirming and biting. Of course that activity only encouraged Mauro. Soon you could hear high pitched yips from Mauro’s trainer as she used one of the guaranteed methods to stop a puppy from biting. I turned to my wife smiling and said “That’s my boy!” By this time there was so much yipping going on that the instructor felt she had to take a hand. She took Mauro next. He came out, sat on her lap and she turned to the class, opened her mouth and said “Yip. Yip. Yip.” She then used treats and “calming hands” to quiet Mauro down. That resulted in 40 pounds of squirming muscle trying to get away and get at the bowl of treats and a few nips on the calming hands.

We watched this lady go through the entire list of things these people throw at you in such an off hand manner when you ask them how to deal with a problem. The only thing she got right was her smile when she returned Mauro to his instructor and acted as if she had accomplished something. Mauro’s instructor looked as if she wanted to run screaming from the room but was forced to take him back or completely lose face. By that time he was getting tired so he quieted down some. Then we had to take him outside for a bathroom break and we quieted him down more ourselves. Of course, when he got back inside he was rested and ready to start over again.

Fortunately, the next one up was the Corgi. He made Mauro look an angel. He barked, growled, nipped at the instructor’s hands and generally disrupted everything. He and his trainer were finally banished to another room. At least they let Mauro stay in the class.

The day ended with thanks for our help and, I suspect, the hope that some of us didn’t come back. We, on the other hand, were very pleased. We now have a top ten list for Mauro. The top ten training tips that don’t work. And, it was very heart warming to see the instructor and potential trainers in action. When we all admit it, there is nothing more pleasurable than to see another human strive to succeed where you are having difficulties and fall flat on their face. My wife and I left feeling very proud of our little boy. They tried their best and he beat them paws down.

On another front, there is a new dog in the neighborhood. He is an Argentine Dogo (long “O”). That is one impressive animal. I have never seen one in person before. I saw a documentary, part of which showed them being used to hunt and kill feral hogs in the Southern US. But you don’t get a real picture of their size until you see one in person. They have a face like a Cane Corso or a Boxer but are much bigger. The Cane tends to be leaner. Well, as lean as you can be at 110 or 120 pounds. The Dogo has a little shorter body, is at least as tall as a full grown Cane, if not taller, and the one we saw weighed at least 150 or 160 pounds, all muscle. He is kind of like a 55 gallon barrel of muscle on legs. We saw him first with a young man. Then yesterday evening I saw him being walked by a young lady about the size of my wife. He was meek as a lamb. But they say that Dogos, like Canes, are very gentle dogs in the home environment but when you set them off are unstoppable and almost impervious to pain. One difference is that the Dogo is a hunter and the Cane is bred to be a guardian. They are both impressive breeds but the Argentine Dogo is one big dog. The man was walking their other dog, a Rottweiler. The Rottweiler was a full grown (large) Rottweiler and looked like a puppy next to the Dogo. All in all its good. We need some larger dogs in the neighborhood. All these little Jack Russells and Corgis, etc. get monotonous. Although, as we now know, Corgis can hold their own in any nasty dog contest.