Hei, minä olen Mauro. Ollanko kavereita?

Olimme viikon Moskovassa ja Mauro oli sillä aikaa Skiren Gårdenissa. Eräs ystävämme suositteli meille kyseistä koirahotellia, joka sijaitsee n. 70 km päässä Tukholman eteläpuolella. Olimme kolmisen viikkoa sitten aikeissa käydä katsastamassa paikan. Edellinen viikko oli ollut lämmintä ja sulat kelit mutta sitten alkoi melkoinen lumituisku, joten katsoimme parhaaksi peruuttaa kennelikäynnin.

Se osoittautui sittemin oikeaksi päätökseksi, sillä koirahotelli oli korpikuusen juuressa. Mitä pitemmälle matkasimme sitä kapemmaksi ja metsittyneemmäksi muuttui tie ja oli lopulta niin soukka, että vastaantulevan auton väistäminen oli lähes hengenvaarallista. Ojaan suistuminen olisi tiennyt varsin pitkähköä hytisevää olotilaa, sillä taloja oli harvassa ja kännykkä oli täysin mykkä, mikä on hyvin harvinaista näillä seuduilla.

Mauro osoittautui oikeaksi takapenkkiajajaksi. Emme saaneet vuokrattua kombimallista autoa, joten Mauro oli pantava takapenkille. Tällä kertaa saimme hänet sentään autoon ilman suurempia ongelmia. Lähes koko matkan ajan hän sitten mutisi, puhisi ja mumelsi itsekseen ja kuolasi vuolaasti olkapäälleni. Aivan kuin hän olisi halunnut sanoa: "Varo nyt vähän! Tuolta tulee auto! Huom! Huom! Kohta käännytään!" Seuraavan kerran kun lähdemme johonkin autolla minun ja Mauron pitää keskustella vakavasti ajajan toimiin sekaantumisesta.

Koirahotelli oli kuten sanottua metsän keskellä, järven rannassa. Jokaisella koiralla oli oma, siisti, suurehko boksi, jossa oli mukava punkka nukkumista varten. Omistajat olivat ilmiselvästi koiraihmisiä. Koirat vietiin ulos kolmisen kertaa päivässä ja ne saivat juosta ja temmeltää oikein sydämensä riemusta järvenjäällä. Se oli Maurolle oikein mukava kokemus, koska täällä kaupungissa siihen on rajalliset mahdollisuudet. Mauro näyttikin olevan hiukan ohuemmassa kunnossa hakiessamme hänet kotiin. Vähemmän karkkia ja enemmän liikuntaa.

Viedessääme hänet sinne hän ystävystyi heti kennelin omistajan kanssa ja marssi sitten boksilta boksille aivan kuin hän olisi halunnut sanoa: "Hei, minä olen Mauro. Ollaanko kavereita?" Naureskelimme itseksemme ajatellessamme entistä koiraamme Lucya (amerikanakita), joka ei niinkään ollut misantrooppia (ihmisvihamielinen) kuin "canetrooppi" eli koiravihamielinen. Lucy olisi vastaavassa tilanteessa tuumannut: "Hei, minä olen rouva johtaja ja jos teillä on jotain sitä vastaan, nyin pääkoppanne irti ja käytän sitä pottana. Onko selvä?" Mauro on ehkä hivenen diplomaattisemi mutta oli Lucykin meille rakas.

Tästä muistuukin mieleeni toinen Mauron ja Lucyn välinen eroavaisuus. Miettiessämme millainen koira meille hankittaan vaimoni äänesti corson puolesta, koska se muun muassa on lyhytkarvainen. Niin oikein, mutta ei se karvanlähtöön vaikuttanut. Kohta taitaa olla kevät, koska asunnossa leijailee ympäriinsä mustia hahtuvapalloja.

Hakiessamme Mauron kotiin oli kaunis aurinkoinen ilma. Olimme kaikki kolme iloisia ollessamme takaisin kotona. Mauro on ollut tavallista vilkkaampi, koska olemme juuri saaneet uutta lunta. Hän pitää lumesta mutta on hiukan vaikeata pidellä aisoissa 47 kg koiranpentua. Ulkona kun on muitakin kuin vain me. Viimeiset kaksi viikkoa on tullut enemmän lunta kuin koko talvena ja tietysti sitää tulee nyt, kun jo odottelemme kevään saapumista.