No niin, eilen tultiin sitten tänne uuteen kotiin. Tulimme pakettiautolla, matka tuntui siellä takaosassa kovin pitkältä ja mahakin meni vähän sekaisin. Kotiin tullessa en siis ollut ihan oma itseni ja katsoin parhaimmaksi mennä vähän syrjaan ja panna tassut ojoon keittiön tuolin alle. Pienehköjen nokkaunien jälkeen oli aika tutustua noin alustavasti uuteen ympäristöön.
Juu, sain muuten ihka uuden kaulapannan ja hihnan, joita jo on ehditty testata oikein urakalla. Heti ensimmäisen kävelyretken aikana väänsin isohkon tortun keskelle jalkakäytävää, mikä sai ihmiseni hihkumaan riemusta. Se herätti niissä niin yletöntä ihmetystä, että katsoin viisaimmaksi tuottaa samanlaisia torttuja lisää niin usein kuin mahdollista. Hyvä antaa vähästäänkin ja se tuntuu pitävän ne hyvällä tuulella. Yhtä asiaa kyllä ihmettelen. Jos tortunvääntäminen nyt kerran on niin taivaallinen asia, niin minkä ihmeen takia ne pitää kiireen kaupalla korjata pois?
Oli miten oli, ensimmäinen yökin meni ihan kohtuullisesti. Minut dumpattiin kyllä aika kylmästi jonkinmoiseen kuljetushäkkiin, mikä ei sinänsä ollut pahasta. Siellä oli puruleluja ja patjakin pohjalla - mutta se tuntui kovin yksinäiseltä huolimatta siitä, että uudet ihmiseni nukkuivat samassa huoneessa. Minä olen nääs tottunut tappituntumaan, joten koko homma tuntui hiukan - tyhjältä. Ilmoitin kyllä mielipiteeni asiasta mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Siitä sydämistyneenä panin maata itsekseni äristen. Isot pojat eivät uikuta. Nukahdin lopulta ja heräsin neljän aikoihin aamulla ankaraan pissihätään. Voihkaisin äänekkäästi ja mami nousi kiltisti sängystä ja niin mentiin taas ulos. Olemme ulkoilleet oikein reippaasti tänään moneen otteeseen. Lenkit ovat vielä lyhyehköjä mutta niitä tehdään usein. Pienen keikan jälkeen maistuu uni. Ruokaa, kakkaa, kävelyä ja unta, se on semmoista se pennun elo. Olenhan vasta noin kymmenen viikkoa.
No comments:
Post a Comment